"Mitään ei maksa maailman kaunein taulu: niittyjen, peltojen, tähkien täyttämä elokuun yö."
- Einari Vuorela
Etelä-Suomen rannikolla sijaitsee pieni kunnanpahainen, Oikku, joka koostuu suuremmasta saaresta, ”keskustasta”, ja mantereella sijaitsevasta kodikkaasta taajamasta - perheitä, kivoja rivarinpätkiä ja valkoisia aitoja hieman vanhempien, vain sisältä remontoitujen talojen ympärillä. Yksi alakoulu ja päiväkoti täyttävät useamman kyläkeskittymän koulutuksen tarjoavat saappaat ja bussitkin kulkevat huonosti, kylien keskustoissa arkea pyörittävät vain tarpeet täyttävä S-Marketit sekä kirjastot, hyvällä lykyllä terveyskeskukset. Seesteinen tunnelma, hyväpohjaiset uimaranta (ja veden läheisyys ylipäätään) ja maailman parhaat metsälenkit pitävät kuitenkin ihmiset kylillä - vaikka suurin osa nuorista hakeutuukin lähemmäs betonihelvettiä (Helsinkiä, Loviisaa tai ihan vain Oikun keskustaa). Joka vuosi heidän tilalleen kuitenkin muuttaa opiskelunsa päättäneitä paluumuuttajia, rauhasta nauttivia eläkeläisiä ja turvallisuutta hakevia lapsiperheitä. Idylliset kadunpätkät ovat juuri täydellisiä niille, jotka tahtovat elää omaa pienen kylän unelmaansa tuntien jokaisen naapurinsa ja näiden koiran.
Oikussa sijaitsee myös Velmula. Velmula, jonka punaisen, entisen navetan oven pielissä roikkuu kesäisin amppelit ja jonka takapihalla skoolaillaan juhannusiltana rustiikkisissa puutarhakalusteissa nauraen. Piha-alueen keskipisteen hieman jo kuluneessa, varmasti siinä ainakin sata vuotta seisseessä, ruosteen värittämässä tangossa liehuu sinivalkoinen isännänviiri, ja mummu istuu olohuoneen ikkunan edessä seuraamassa tallipihan puuhia puikot kädessään, antaa kyläläisille sukkia joululahjaksi, tuntee jokaisen kuin oman lapsensa. Pappa luo lunta ja kääntää maata, istuttaa perunoita ja bongailee lintuja. Maalaa ainakin kerran kesässä piha-aluetta ympäröivän valkean aidan ja saa mummun naurahtelemaan tuskastuneena.
Velmula oli alunperin pelkkä mummun ja papan kotipaikka: se mummula, jossa käytiin syömässä vähän pullaa pyhinä ja Suomen vierailuilla, juostiin ympäri pihoja, saatiin tikkuja sormiin puihin kiipeillessä ja naarmuja polviin varastona käytetyssä navetassa seikkaillessa. Kesällä 2021 pappa päätti kuitenkin ottaa asiakseen tyhjentää turhaa tavaraa asuinrakennuksen vastapäätä sijaitsevasta navetasta, ja kun seuraavana keväänä pariskunnan lapsenlapsi, Liisi, osti itselleen ei yhtä, vaan kaksi, hevosta, oli isovanhemmat nopeasti tehneet päätöksen. Navetasta kunnostettaisiin talli noille kahdelle eläimelle, saataisiin elämää omaan pihaan ja ratkaisu Kallasteen nuoren tallipaikkapohdintoihin.
Ja niin siinä kävi, että pian pihassa porkkanoista haaveili pyöreä eestiläinen ja maaseudun maisemassa nykiläiseltä hienostoherralta näyttävä puoliverinen. Tuli tarha, rakennettiin sähköpaimenet tulevaksi kesäksi takalaitumelle ja aidattiin vanhana perunapeltona pidetty maa-alue, joka hiekoitettiin ja pohjitettiin ratsastuskentäksi sopivaksi. Ja mummu ja pappa eivät ole hymyilleet näin paljon aikoihin sen jälkeen. Kuten Oikussa kuuluukin: olla onnellinen, hymyillä ja huolehtia vain, no, niistä pihan hevosista.