1. VSN, Ridden CH: 29.03.2017, Adina
2. VSN, Overall CH: 31.05.2017, Adina
3. VSN, Ridden RCH: 30.06.2017, Oldfinion Dressage
4. VSN, Ridden RCH: 20.07.2021, Adina

KV-I (lv-II), 20.07.2015: 10 + 11 + 4 + 3 + 0 + 18 = 46p.
KRJ-II, 31.01.2019: 8,5 + 40 + 25 + 10,5 + 15 = 99p.
KRJ-I, 15.03.2019: 7,5 + 40 + 25 + 20 + 15 = 107,5p.
YLA1, 20.09.2021: 39 + 40,5 + 10,5 + 16 + 6 = 112p.

Eepille myönnettiin KV Jälkeläisarvonimi A elokuussa 2021

Ote toisen hevosen päiväkirjamerkinnästä:
”Lopulta mä lähdin kävelemään kauempana seisovaa Eepiä kohden. Ruuna käänsi laiskasti päätään kuullessaan mun tulevan ja hörähti. Mitä lähemmäs mä pääsin, sitä selkeämmin mä aloin erottamaan, kuinka sen etujalka oli lepäämässä, ja kun ruunikko päätti lähteä kulkemaan mua kohden, mun suuni tuntui kuivuvan sadasosasekunnissa. Se ontui. Se ei ollut kolmijalkainen, mutta selkeästi epäpuhdas. Pienen paniikinpoikasen kasvaessa mun sisälläni mä kiirehdin ruunan luokse, tervehdin sitä ja kyykistyessäni etujalan kohdalle olin jo etsinyt äidin yhteystiedon puhelimesta. Jalka ei tuntunut mitenkään ylimääräisen lämpimältä, mutta kavio sen sijaan kyllä. 
”Eepi ontuu, kavio lämmin, laitumelle, nyt”, mä en saanut suustani edes kokonaisia lauseita, kun äiti vihdoin vastasi puhelimeen.”

Eepi oli mun elämäni hevonen. Vaikka vastaan tulisi minkälaisia yksilöitä, vaikka mulla oli muitakin hevosia omistuksessani, kukaan niistä ei koskaan tulisi pääsemään Eepin tasolle. Ehkä siinä olikin yksi syy, minkä takia mä elin paniikissa ja ahdistuksessa siitä hetkestä, kun mä näin ruunan jalan. Äiti oli tullut ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua laitumelle (tarkistin myöhemmin puhelimesta, sillä meni kuusi minuuttia) ja katsoi jalan läpi, me vietiin ruunikko, linkuttava hevonen tallille. Mä toivoin enemmän kuin mitään koskaan ikinä olin toivonut, että mulla olisi ollut laite jolla teleportata Eepi karsinaansa ilman että sen tarvitsi käyttää jalkaansa. Paljon alusia kopin pohjalle, mä istuin karsinassa ruunan kanssa sillä aikaa kun äiti soitti eläinlääkärille. Meni tuhat minuuttia että mä kuulin auton vaimean äänen ja hetken kuluttua rennot askeleet viileällä betonilattialla. Nousin vaatteita puistellen ja kiinnitin Eepille narun, sydän tuntui hakkaavan ulos rinnasta ihan vain kaikesta pelosta ja ahdistuksesta. 

Kaviokuume-epäily. Mun paniikki vaihtui hiljaa mekaaniseksi järkyttymiseksi ja hiljalleen mä kykenin pitämään itseni kasassa ilman räjähtämistä. Mä katsoin sivusta lamaantuneena kun kavioita käytiin läpi, kierreltiin ja kaarreltiin ja tehtiin ilmeisesti kaikkea, mitä kaviokuume-epäilyn kohdalla tehtiin. Eepi sai kipulääkettä ja meidän vakituinen eläinlääkäri, Masa, poisti tottunein ottein ruunikon jaloista kengät. Paljon keski-ikäisen, lempeän miehen puheista meni ohi kun mä keskityin silittämään puoliverisen naamaa, miettiä ettei ongelma olisi ikuinen. Mä en kuullut hoito-ohjeita mutta toivotin hyvät päivänjatkot kun Masa pakkasi tavaransa ja lähti kohti seuraavaa kohdettaan.

Äiti hoiti Eepin takaisin karsinaan kun mä valuin hiljalleen vanhempieni talolle. Kodin tuoksu pamahti vasten kasvoja kun mä astuin etuovesta sisälle, riisuin kengät pikkueteiseen ja astuin aulan puolelle. Hetken mä vain seisoin paikallani, tietämättä mitä tehdä, kunnes mä havahduin kuivaan kurkkuuni. Mun päässäni ei liikkunut ajatuksia mutta olin silti pääni sisällä kävellessäni keittiöön, ja olin saada vähintäänkin sydänkohtauksen huomatessani, että sekä Jerominó että Jasmina seisoivat hellan äärellä, selkä ovelle päin. Justus oli saarekkeen luona pilkkomassa porkkanoita ja ehkä mä hahmotin jossain mieleni sopukoissa että huoneessa tuoksui ruoka. 
”Ai hei”, Justus oli valppaana nostamassa katseensa muhun kun mä astuin sisälle. Mies laski veitsensä alas ja pyyhki käsiään saarekkeella olevaan ruudulliseen keittiöpyyhkeeseen.
”Moi”, olipa vaikea puhua edes kolmen kirjaimen verran. 
”Hola hermanita, what’s up?” Jerominó vilkaisi nopeasti olkansa yli mua ja jatkoi sitten hellan ääressä työskentelyä. 
”Vettä, tulin hakemaan, ei muuta”, hyvä että happi riitti. Kiersin astiakaapille, otin lasin ja kävin täyttämässä sen raanalla, poistuen sitten käytävään.
Olohuoneessa ei ollut ketään mutta huoneessa kaikui hiljaa kuinka mies televisiossa selosti kalastamisesta. Istuin toiselle sohvista, otin kulauksen vettä ja löysin mielenkiintoisen kohdan kuviollisesta matosta lattialla.

”En tiennytkään että sä olet kiinnostunut kalastamisesta.” Hyvä etten kaatanut lasia ylleni kuullessani Justuksen äänen oviaukolta. Nostin katseeni nielaisten ja rekisteröin kuinka mies nojasti valkean t-paidan peittämällä olkapäällään ovenkarmiin. 
”Se oli päällä, en mä katso tuota”, vilkaisin nopeasti suurta ruutua, jossa kuva siirtyi kauniiseen jokimaisemaan. Ollappa joella, onnellisena ja ilman murheita.
”You fine? Don’t get me wrong mutta sä vaikutat olevan poissa tolaltasi”, mä katsoin miestä silmiin ja nielaisin (ilmeisesti jokin tapa tänään).
”Erh, joo, ehkä mä en ole ihan kunnossa”, mutisin hymähtäen sarkastisesti - new side of this anxiety, enemmän mun tyyliä kuin paikalleen jäätyminen ja toimintakyvyn menettäminen. 
Seurasin katseellani kuinka Justus nosti itsensä täyteen pituuteensa ja lähestyi sohvaa, kysyi voisiko istua ja mä en kyennyt kuin nyökkäämään.
”Poikahuolia?” wau.
”Mun elämäni rakkaus on sairaana, ei mitään enempää.”
”Ai, en tiennyt että sä seurustelet.” Mies oli hetken hiljaa, kunnes jatkoi:
”Not the point Justus. Mikä sillä on?”
”En mä seurustele! Tai siis, niin, en seurustele. Mun elämäni hevoseni on sairas, sori.”
”Aah, selvä, you got me. Onko se vakavaa?” Mä hymähdin hämmentyneesti Justuksen innostuneelle äänelle ja vilkaisin toista sivusilmällä.
”Voi olla, tulevat hetket näyttävät. Mä en vain kestä ajatusta siitä että eläin joka on ollut melkein koko elämänsä mun kanssa, kärsii. Tai että mä voin menettää sen. Mä haluaisin antaa vähän takaisin siitä kaikesta mitä se on mulle antanut. Mä olen ollut niin paljon näiden vuosien aikana ja se on ollut aina sama ihana itsensä. Ootko sä koskaan vain laskenut katseesi johonkin ja rakastunut?” Mä käänsin pääni niin, että mä pystyin katsomaan Justusta. Vahingossa mun silmäni jäivät kiinni mustanruskeisiin, jotka katsoivat mua jo valmiiksi.
”Joo oon mä”, mä kuulin Fredholmin nielaisevan ja huomasin toisen silmien käyvän läpi mun kasvojani.
”Niin, tota, niin kävi Eepin kanssa. Mä olen rakastanut niin paljon ja mä en osaa olla koska mä tiedän etten mä voi tehdä muuta sen hyväksi kuin noudattaa eläinlääkärin ohjeita. Ja mä en tiedä koska kaikki on mahdollista ja se ei välttämättä edes selviä ja jo nyt mä olen ihan halkeamispisteessä”, mun katse oli siirtynyt mun ristissä oleviin jalkoihin ja mä tunsin, kuinka mun puheeni kiihtyi loppua kohden samalla kun mä hengitin nopeammin.
”Heihei nyt, tuu tänne”, ehkä Justus näki mun kasvavan paniikin tai sitten se yritti vain toimia oikein, mutta mä annoin itseni asettua miehen halaukseen. Siinä mä sitten tunsin kuinka kyyneleet kohosivat mun silmiini viimein - mä en ollut kyennyt lamaantumiseltani itkemään vielä ja jos mä olisin voinut normaalisti, mua olisi hävettänyt kuinka mä nojasin päätäni mun veljen parhaan ystävän kaulanjuurta vasten. 

Mä itkin ehkä viisi minuuttia, ehkä enemmänkin. Mä en todellakaan tiennyt, mutta mä vollotin silmät päästäni. Jossain vaiheessa mä olin nostanut toisen käteni Justuksen käsivartta vasten ja jossain vaiheessa sen toinen käsi oli siirtynyt mun ympäriltäni silittämään rauhoittavasti mun hiuksiani. Lopulta mä aloin rauhoittumaan ja aistimaan asiat uudestaan ympärilläni. Lämpimän käden ympärilläni, miedon hajuveden tuoksun. Hitaat hipaisut mun päässäni.
”Kaikki menee ihan varmasti hyvin”, Justus kuiskasi.
”Feels like a deja vu”, mä mutisin vasten toisen kaulaa ja huomasin kuinka vaalea iho värähti mun hengityksestäni.
”Ai miten niin?” mies hymähti, kenties tajusi mun rauhoittuneen muttei silti irrottanut otettaan.
”Jos mä muistan oikein, sä totesit noin myös Norjassa.” Mä muistin todellakin koska mä olin pyöritellyt katsomossa tapahtunutta ’mun sormet on vahingossa sun leualla ja sä halusit tarttua mun ranteesta samalla kun sä tuijotit mua syvälle silmiin’ -incidenttiä mun päässäni vähän liikaakin.
”Totta, niinhän mä taisin sanoa. Sen jälkeen kun mä join sitä sun lempijuomaasi”, Fredholm mutisi.
”Se oli ihan hirveää, ei mitään mun lempijuomaani”, huokaisin.
”Ja sitten sitä kauheaa mehua, valui, mun leukaani pitkin”, Justuksen äänestä ja tauoista puheen aikana päätellen myös se muisti kyseisen tapahtuman. ”Niin, sitten sitä valui sun leukaasi pitkin”, mä toisin perässä ja hymyilin vasten toista, tuntien ja kuullen kuinka Justus hymähti. 

Mä olisin voinut jopa tottua olemaan siinä, rauhoittavassa otteessa ja kuuntelemassa Justuksen typeriä kertomuksia samalla kun se piirsi kuvioita sormellaan mun päähäni. Mutta koska good days don’t exist, Jerominó huusi Fredholmia auttamaan keittiössä. Vastentahtoisesti mä siirryin omalle paikalleni sohvalla ja katsoin kun Justus nousi seisomaan, siisti paitaa yllänsä ja haki hetkeksi katseellaan mun silmäni. Mä hymyilin pienesti ja sain takaisin samanmoisen.
”Justus”, mä sain suustani kun toinen oli jo selkä muhun päin kävelemässä oviaukolle.
”Kiitos”, mä totesin ja hymyilin, melkein tuntien oloni hymyilyttäväksi. En kuitenkaan ihan.
”Eipä tässä mitään, hyvä että mä osasin olla tueksi”, mies mutisi hymyillen ja kohautti olkiaan.
”Osasit, musta tuntuu että tää oli just sitä mitä mä kaipasin”, ehkä se oli vain mun pää mutta tunsin kuinka mun posket punertuivat - onnekseni mun naama näytti varmasti jo valmiiksi punainen kaikesta itkemisestä eikä sitä erottanut.
”No hyvä, laita koodia jos, tota, tarvitset olkapäätä”, Fredholm piti taukoja puheensa aikana ja musta tuntui, että mä tunsin jotain mun rinnassani miehen lauseesta. Ihan vähän vain. Ehkä.
”Mä pidän mielessä”, mun hymyni leveni puhuessani ja Justus tuntui toistavan saman. Mä jäin tuijottamaan, kuinka ei mitenkään erityisen pitkä mies jatkoi matkaansa ja poistui lopulta käytävään. Keittiöstä kuului kovaäänistä puhetta, josta saattoi päätellä että toinen oli päässyt perille. Mä jäin paikalleni ja hymähdin vilkaistessani television kalastusohjelmaa.

Ehkä kaikki ei ollut niin huonosti, miltä tuntui. Mä en vain tiennyt mitä tehdä, mitenpäin olla ja mitä tuntea. Minkään suhteen.

Tummansiniseen loimeen puettu ori otti muutaman laukka-askeleen lumisella maalla, ennenkuin hidasti vauhtinsa lönköttelevän ravin kautta käyntiin. Ruunikko pärskähti itsekseen ja laski päänsä sitten alas, alkaen hamuilemaan lumelta yksittäisiä heinänkorsia. Jostain raskaiden pilvien takaa pilkotti aina välillä aurinko, joka sulatti vähän väliä maata märemmäksi ja märemmäksi - tosin ensi yöksi luvattiin taas pakkasta, joten aamulla paikat olisivat liukkaampia liukkaampiakin. Mun oli pakko päästää huulieni välistä pieni huokaus kun nojasin Eepin tarhan putkiaitaan.

Koko syksy oli tuntunut jotenkin super duper raskaalta, eikä kenenkään varmaan tarvinnut miettiä kahta kertaa että miksi. Latotanssit olivat sitten saaneet vähän dramaattisemman lopun tänä vuonna. Tänä vuonna Adrian ei ollut Almassa kiinni koko iltaa aivan rakastuneena, tänä vuonna me ei Ellidan kanssa tanssittu lukuisten kappaleiden tahtiin. Tänä vuonna mä tein kukkaseppeleitä ja katsoin vierestä kun ihminen kuoli. Mä en koskaan ollut Jassun kanssa mitenkään todella läheinen, mutta me tultiin juttuun ja törmäiltiin tallilla paljonkin, koska no, käytiin samalla tallilla. Mutta miten ihminen pääsisi silmänräpäyksessä yli edes siitä että täysin tuiki tuntematon ihminen kuolisi nenän edessä?
Mä olin aivan shokissa enkä mä edes muista kunnolla kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun mä olin tajunnut sen rekka-auton. Yksi oli kuitenkin varmaa; mä olin huutanut kurkkuni kipeäksi kun mä olin tajunnut että mun tummien latinosilmien edessä tapahtui sillä hetkellä mun elämän raskain kokemus. Mikään ei ollut ikinä sysäyttänyt mua näin. Vaikka multa oli kuollut sukulaisia ja oli tapahtunut onnettomuuksia, joissa olisi voinut käydä vaikka miten, kukaan ei koskaan ollut kuollut mun edessä. Mä olin viimeinen henkilö kenen kanssa se tyttö oli puhunut. Mä olin viimeinen kuka näki Jassun elossa, omana itsenään poimimassa niitä hemmetin kukkia siellä tien pientareella.

Adrian raahasi mut luokseen sinä iltana. Se ei päästänyt mua kotiin siinä mielentilassa, kun mä tärisin ja panikoin kokoajan. Muistan kuinka istuin Adrianin sängyllä kiedottuna tuon tummansiniseen peittoon, mä itkin enkä sanonut varmaan sanaakaan tunteihin. Adrian istui mun vieressä ja haki aika ajoin mulle vettä, koitti nenäliinoin kuivata mun kyyneleitä tiputtavaa leukaa ja märkiä poskia. Nukuin kuuleman mukaan pari tuntia katkonaista unta sinä yönä, ja joka kerta olin heränny siihen että mä itkin ja tärisin, varmaankin unien takia. Adrian oli myös soittanu meille kotiin ja Jeromino tuli hakemaan mut aamulla. Se ajoi mut himaan, mutta mutsin ja faijan katseltua mua pari tuntia ne päätti lähteä käyttämään mua sairaalalla. Tekivät valituksen kuinka musta ei huolehdittu heti onnettomuuden jälkeen. Mutta eivätpä ne sairaalallakaan osanneet paljoa auttaa, antoivat traumaterapeutin numeron ja lupasivat kirjoittaa lähetteen.

Pari seuraavaa päivää mä elin jossain toisessa ulottuvuudessa. Mun silmissä pyöri ainoastaan se pohjoiseen matkalla ollut rekka, Jassu, se miten kaikki tapahtui. Mä yritin tehdä tapahtumista onnellisesti loppuvia, mutta mä en kyennyt siihen. Koitin muokata mun mielikuvia niin kovasti että lopulta mä tyydyin käpertymään peiton alle ja aloitin taas sen itkemisen. Jos mä oikein muistan, Adrian kävi meillä katsomassa mua ja jotenkin sain luvattua sille että mä otan siihen yhteyttä kunhan mä tokenen. Ja niin mä teinkin. Lopulta mä aloin palaamaan maan pinnalle ja muhun sai taas jonkinlaista kontaktia. Tapahtumat alko pikkuhiljaa tuntumaan vaan enemmän ja enemmän tosilta, tunsin kuinka ne mielikuvat iski kun mä tajusin kaiken tosiaan olevan todellista. Mä kasasin päässäni koko iltaa yhdeks kokonaiseks kuvaks hetki hetkeltä ja joka kerta mieleen palas jokin uus asia, joku pieni yksityiskohta - kukkien tuoksu, sing me to sleepin kertosäe, kuppikakkujen yllättävä, onnistunut maku. Näin painajaisia ja jouduin hakemaan unilääkereseptin että mä pysyin päiväsaikaan edes jotenkin tolkuissani. Mä havahduin usein jostain tyhjältä parkkipaikalta tai koulunpihalta sätkä kädessä, syyttelemässä itseäni tapahtuneesta. Jos mä en olisi raahannut Jassua sinne, se olis vielä elossa ja kaikki olis vielä hyvin. Suutuin pahasti mun halulle tehdä kukkaseppeleitä.

Aloin käymään terapeutilla muutama viikko tapahtuneesta. Se terapeutti, Hannele, oli erittäin miellyttävä silmälasipäinen nainen. Vaikka mä aina kuvittelin että jollekkin ulkopuoliselle puhuminen ei todellakaan auttaisi mua, Hannelen kanssa keskustelu auttoi mua käymään asiaa oikeesti läpi. Ehkä se johtui siitä, että toinen oli ammattilainen ja tiesi miten munlaisten kanssa piti olla.
Aina välillä ruoka ei maistunut, ja Hannele joutui auttamaan mua senkin kanssa. Mä sain jotain vitamiinilisiä niille kausille, kun en pystynyt syömään, ja jouduinkin käyttämään niitä aika paljon - Hannelen analysoimassa kriisin reaktiovaiheessa oli ihan normaalia voida pahoin, ja mä oksensin jatkuvasti, missä tahansa mä saatoinkin liikkua. Kerran sairaalalla mä jouduin ryntäämään vessaan nähdessäni pikkutytön, jolla oli hiuksissa samanvärinen raita kuin Jassun hiukset.

Painajaisten näkeminen jatkui, mutta lopulta onnettomuus sulautui osaksi muita unia, mitä mä sinä yönä aina näin - välillä en onnekseni edes nähnyt unia lääkkeiden ansiosta, kun pääsin pitkästä aikaa kunnolliseen, syvään uneen. Jossain vaiheessa, kun mä vihdoin aloin hyväksymään tapahtuneen, mä halusin juoda. Dokata niin täysillä että mä unohtaisin kaiken. En tiedä ees miks, mutta mä en ollut sinä aikana kuitenkaan kertaakaan kännissä. Otin yhteyttä Oonaan ja tiedustelin sen kautta Joonan vointia, voin extrapahoin kuvitellessani pojan olotiloja.

Vähitellen mä aloin kuitenkin sopeutumaan totuuteen, vaikka se olikin karmea. Vietin suurimman osan ajasta kotona ja kelailin asioita, mutta vaikka mä kuinka välttelin sosiaalisia tilanteita Adrian onnistui raahaamaan mut useastikkin ulos kotoa. Me saatettiin vaan ajella, tai mennä niille ja jutella. Kuuntelin pojan kitaransoittoa, seurasin tuon sormien liikkumista kielillä ja nautin pitkästä aikaa jostain äänestä. Luin tuon kanssa Romeota ja Juliaa pojan lukion ädiinkielen kurssia varten, laskin lyhyen matematiikan tehtäviä ja kyselin uskonnon koetta edeltävänä iltana. Vaikka alkuun Adrianin kanssa oleminen tuntui pakkopullalta ja toivoin pääseväni äkkiä takaisin kotiin, mä aloin hiljalleen nauttia siitä että toinen haki mut kotoa ja komensi toimimaan. Me käytiin onnettomuuspaikalla ennen lumen tuloa, istuttiin tien reunaan ja juteltiin muutama tunti syvällisiä. Lopulta mä en enää nähnytkään rekka-autoa tai Jassua enkä kuullut jarrujen kirskuntaa, sitä ääntä mikä lähti kun auto törmäsi tyttöön. En kokoajan. Tuijottaessani tiessä kohtaa, jossa Jassu oli maannut, mun ainut reaktio oli kylmät väreet ja enemmänkin suru, ei enää pakokauhua tai ahdistusta siitä mitä näin. Pikkuhiljaa mä tunsin itseni taas voimistuvan.

Lopulta mun käynnit Hannelen luona harvenivat ja mun teki jo mielikin viettää aikaa kavereiden kanssa. Soiteltiin ja nähtiin porukan kanssa päivittäin, tuntui hyvältä kun jaksoi kuunnella parhaan ystävän poikahuolia ja toisen kaverin auto-ongelmia. Ja mikä parasta, tuntui tosi hyvältä kun mä jaksoin taas palata tallille.

Puoliverinen seurasi mua talliin ja jäi tyytyväisenä puhdistettuun karsinaansa, kun mä lähdin hakemaan sen varusteita. Harjasin tuon kaikessa rauhassa, kävin läpi yli kasvaneen harjan ja tasoittamattoman hännän. Pysähdyin rapsuttelemaan oria tähden kohdalta ja suukottelin tuon silkkistä turpaa, kunnes lopulta huomasin ajan kuluneen vähän liiankin nopeasti - olin jäänyt ehkä vähän liiankin pitkäksi aikaa Eepin lumoihin ja aika alkoi olla kortilla, jos mä aikoisin ehtiä käyttämään maneesia ennen illan tuntia. Kiireellä mä survoin harjat hevosen harjapussukkaan ja ryntäsin satulahuoneeseen, jossa mua odottikin sitten viivyke, jonka vuoksi mä lopulta päädyin lähtemään kentälle. Iloinen viivyke tosin, Raija nimittäin.

"Miten sä voit?" tallinomistaja kysyi kaivellessaan hyllyltä löytynyttä laatikkoa, ja mä kohautin harteitani samalla kun kaivelin Eepin satulaa satulasuojan alta:
"Ei mitään kummempaa, mä käyn traumaterapeutilla mutta oon sulattanu aika hyvin jo tapahtuneen. Tottakai se kolauttaa aina välillä ja eksyy se näky uniinkin, mutta oon aika voimissani taas. Tallillekkin oon jaksanu palata, niinkuin säkin näkymä olet tehnyt."
"Joo, pieni paussi sai mut taas haluamaan takaisin. Oon keräillyt voimia ja eiköhän me koko Pappila lähdetä ensi vuoteen ihan uudella asenteella ja energialla! Mutta joo mä itseasiassa kuulinkin että Oona on hoidellut Eepiä sun sijaan, jotain hässäkkäähän se oli alkuun tuottanut että hoitaja pyöri täällä yksityistallin puolella mutta kaipa se sitten oli ratkennut", Raija vastasi.
"Joo Oonasta on ollu kyllä tosi iso apu, varsinkin kun mä en mielelläni päästä ketään muuta Eepin lähelle. Eipähän ole joutunut seisomaan hevonen koko tätä aikaa käyttämättömänä."
"Tosi kilttiähän se Oonalta on ollut. Oletko sä ratsastamaan lähdössä?"
"Joo. Piti ensin mennä maneesissa mutta mä en millään ehdi enää ennen sitä iltaryhmää joten varmaan köpötellään pihalla tai käydään metässä kävelemässä."
"Joo hei totta, mun pitääkin lähteä katsomaan miten tuolla päätallin puolella menee. Kohtahan niiden hevosten pitää olla varusteissa. Mutta hei näkyillään, voimia sulle!" Raijalle tuli kiire, joten nainen sulki laatikon kannen ja sujautti sen takaisin hyllylle. Mä ehdin huikata tuolle heipat ja sanoa, että oli tosi kiva kun toinen oli takaisin, ennenkuin tallinomistaja pyyhälsi ulos satulahuoneen ovesta. Jäin kuuntelemaan loittonevia askeleita hetkeksi, ennenkuin keräilin loput orin kamat ja palasin karsinalle.

Ruunikko kulki rennosti askeltaen mun alla, ojensi kaulaansa pitkälle ja kuunteli aina välillä muualta kuuluvia ääniä. Taputtelin oria kaulalle ja rapsuttelin harjan juuresta (päätin muuten leikata sen ratsastuksen jälkeen, samoin kuin hännänkin), käännellen sitä välillä volteille. Kenttä ei ollut missään parhaassa kunnossa, mutta kyllä siinä pystyi jotenkuten menemään. Ainakin pääsin vihdoinkin, pitkästä aikaa, oman hevosen selkään. Mä huomasin heti selkään noustessani, että olin kaivannut Eepiä ja sen suuria askeleita paljon enemmän kuin olin kuvitellut.
Lopulta mä lyhentelin ohjat ja siirryin ratsastamaan suurelle pääty-ympyrälle, jolla kenttä tuntui olevan siinä kunnossa että sillä pystyi tekemään vaikka ja mitä. "Eiköhän ruveta hommiin poju", mä totesin orille ja painoin hellästi pohkeet tuon kylkiin, saaden aikaan raville noston. Tästä se taas lähtis.

Kevät oli aina yhtä rasittavaa aikaa; Eepi jaksoi sotkea itsensä mutapaskaan ulkoillessaan ja mulla meni hermot koska mä en olis joka ikinen ilta tallilla ollessani jaksanut puunata tuota puolta tuntia ennen selkään nousua. Tällä kertaa mä kuitenkin jaksoin vedellä ne tuhat ja yks harjanvetoa ruunikon selkää pitkin ihan keveästi. Jona tulis Helsinkiin kahdeksan maissa bussilla Elimäestä, jossa se asu perheensä kanssa - siis äitinsä, isäpuolensa ja kahden pikkusiskopuolensa kanssa. Ja oli niillä koirakin, joku sekarotuinen pikkuräksyttäjä jonka Jona oli just kyniny sen pörrökarvasta pari päivää sitten (ja leikannut raukan karvaan pari kaljua kohtaa, ei se nainen vaan hallitse tuotakaan).
Niin siis sen takia mä jaksoin harjata mun karvakasani ihan ilman valituksen sanaa. Ori oli ehkä jopa hieman ihmeissään siitä että mä en mättänyt kymmeniä kirosanoja ja ärähdellyt tuolle vaan koska toi sattu liikuttamaan takajalkaansa tai ottamaan henkeä. Mä jopa livautin suustani muutaman hellyttelysanan ja syötin herralle pari porkkanapalaa lähtiessäni karsinasta hakemaan ratsastuskamoja.

Ei mennyt kauaakaan, kun Eepi seiso maneesin keskellä varusteet niskassaan. Mä seisoin hevosen vierellä, kiristin kypärän leukahihnaa ja asetin sitten jalkani jalustimeen. Vaikka mä olin niin helvetin pieni, mä onnistuin kuin onnistuinkin taas kerran ponnistamaan itseni kouluhevosen selkään. Kiristin selästä käsin satulavyötä ja sain Eppanan luimimaan ja huitomaan häntäänsä, onneks se ei vielä ollut oppinut pullistelemaan. Sen jälkeen painoin hellästi pohkeilla hevosen kylkiä ja sain tuon liikkeelle.
Me kierrettiin hetki uraa pitkin ohjin käynnissä, Eepi kulki pää maassa ja hörähteli hellästi askeltaessaan. Lopulta mä aloin keräilemään ohjia, käänsin suunnaan toiseksi ja kannustin hevosen raviin. Kuten aina, oria sai kannustaa tarpomaan vähän nopeampaa. Se tuntu laiskanpuoleiselta, mutta en mä jaksanut valittaa. Mä tiesin kyllä hevoseni ja senkin, että se kyllä reippaantuis jossakin vaiheessa. Mä kääntelin hevosta kaikenlaisille ympyröille ja pakotin tuon taivuttamaan itseään, ei olis kovan luokan kisahevoseks uskonu aina että tuo jaksoi olla aina niin helvetin jäykkä ja kankea joka ratsastuskerran alussa.

Eepiä ei olisi voinut muutenkaan vähempää kiinnostaa työskentely. Verryttelyjen jälkeen hiljensin käyntiin ja kokeilin avotaivutusta - itsellä oli nimittäin himputisti aikaa siitä, että olisin avoja mennyt. Meni hetki että sain hevosen asettumaan ja takaosan työskentelyyn mukaan, mutta loppupeleissä käyntiavot olivat Eppanalle aika helppo homma; ratsastaja oli se, kenen piti aina käyttää aivoja ja miettiä mitä tehdä käsillä ja jaloilla. Haparoiden sain kuitenkin ulko-ohjalle tukea ja voisin selästä käsin sanoa, että liike näytti ja meni suunnilleen miten sen kuuluisikin; peilin kautta se ainakin näytti ihan hyvältä, ja itselle riitti että onnistuin asettamaan painoa hevosen takaosalle, kuten avossa täytyikin. Liian useasti olin harjoitellessani liikettä kuullut, kuinka ei saa vain kääntää hevosen kaulaa poispäin uralta vaan koko runko pitää saada taipumaan.
Kun oltiin aikamme väännetty avotaivutuksia niin käynnissä kuin ravissakin, Eepi alkoi turhautumaan ja viskomaan päätään (aina välillä mun mielessä kävi, miten herran pää kesti kisatreenaamisen ja ihan kilpasuorituksetkin, kun nykyään se tuskastu ja turhautu kauhian nopeata). Myös mulla alko pää vähän hajoomaan, joten suoristin hevosen ja annoin sen mennä omaa tahtiaan ravia suurella pääty-ympyrällä. Muutamat voltit mentyämme istuin harjoitusraviin ja nostin laukkaa, mistä herra kyllä tuntu innostuvan; puoliverinen olisi mielellään juoksennellut paljon reippaampaa tahtia kuin mitä minä sen annoin mennä. Siinä samalla pääty-ympyrällä ratsastaen mä aloin hiljalleen koota hevosen laukkaa puolipidättein ja myötäilyin heti kun herra askellustaan kokosi. Vasta loppupuolella harjoitetta mä muistin syventää istuntaani itse niin, että ori alkoi itsekkin etsiä tasaista pyöreyttä liikkeeseen. Muuten me kyllä kai edistyttiin ihan hyvin, ainakin kun vertaa siihen että mä en ollut kovinkaan paljoa lähiaikoina koulujuttuja harjoitellut.

Loppuratsastuksen koottu ravi- ja avotehtävien jälkeen mä suuntasin ulos maneesista, ohjaten Eepin löysällä ohjalla maastopolulle. Irrotin jalat jalustimista, hapuilin metalliset värkit kaulalle roikkumaan ja annoin orin mennä omaa tahtiaan. Ilma oli ihanan valoisa vaikka kello näytti jo reilusti yli seitsemää, maa oli päiväisen auringonpaisteen jäljiltä kuivunut jotenkuten ja polkua ympäröivässä metsässä oli vielä paikoitellen lunta pieninä kasoina. Kevät kuitenkin selvästikkin näytti tulevansa reippaasti, ja olin niin ilonen että kohta olis taas kesäloma - sillon tulis vuos kun aloin käymään Pappilassa, mikä tuntu järkyttävältä ajatukselta. Vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua niin paljon.

Eepi kolus läpi ruokakuppinsa ja veti sitten päänsä alas kuivikkeisiin hamuamaan yksittäisiä heiniä. Mä jouduin repimään toisen takasin ylös, jotta sain aukaistua suitsien remmit ja vedettyä sitten koko paketin pois toisen päästä. Heti alko jäätävä suun aukominen ja kaulanravistelu, ja hymähdin itsekseni asettaessani suitset roikkumaan käsivarrelleni. Nostin satulan siipee, aukasin soljet ja annoin vyön humpsahtaa vatsan alta roikkumaan toiselle puolelle. Nappasin kiinni takakaaresta ja etuosasta ja vedin rakkineen herran selästä pois, lähtien sit varustehuoneessa viskasemassa ne välineet paikoilleen.
Kuolaimet puhdistettuani ja suitset pakattuani mä hain Eepin harjapussukan sekä kevyen loimen. Mä aloin sukimaan ruunikon sileetä karvaa pölärillä ja rennosti toiselle puhellen mä sain aikaan ihan perussiistin, hieman hikisen hevosen. Heitin tummanvihreen värisen loimen Eppanan selkään ja kumarruin vatsan alle hapuilemaan vyönsolkia otteisiini, kun tunsin otteen mun vyötäröllä. Mä hätkähdin hieman ja käännyin salamana kattomaan kuka kehtas tulla mua koskettelemaan, kun mä näin tutun naaman takanani. Jona. Sen vaaleet hiukset ja musta pipo, lävistykset ja hymy huulilla. Olin pakahtua.

"Homo mitä sä täällä teet? Meidän piti tulla hakemaan sua", mä tokasin toiselle ja virnistin.
"Bussi tulikin vähän aikasempaan, mutsis halus tulla hakemaan mua ja me tultiin sitten yhdessä hakemaan sua kotiin."
Mun huulilla ollut hymy ei vaan hiipunut hetkekskään, kun touhusin tallilla Jona hommiani sivusta seuraten. Jona ei ollut mitään hevosihmisiä, joten mun suusta lens muutamat ja vähän enemmänkin selityksiä kaikelle, mitä tallilla on ja mitä mä sillä hetkellä tein. Aina väleihin tyttä näytti hämmentyneeltä, mutta parempi olis että tuo jotakin ymmärti - pistäisin tuon huomenna tenttiin tallille tullessa.

"Vie se sinne karsinaan ni päästään purkamaan noita tavaroita. Ei mulla kokopäivää oo aikaa vartoo että saat jonkun metukan kopista ulos", Jeromino, mun rakas isoveljeno, joka oli suostunut lähtemään mun kanssa Jyväskylään asti hakemaan hevosta. Mä olin joskus kokeillu kyseistä ruunikkoa sielläpäin kun oltiin liikuttu, ja sitten facebookkiin tulikin ilmotus että tää sama hevonen myytäis pois. Veikkasin kumminki että Eppana ois silti aika mahti, ainaki ensiponiks. Tai hevoseks siis kokonsa puolesta, mut oli kivempi sanoo poni.
Mä siirryin sisälle traileriin, vaan nähdäkseni lattialle jalkoihin levitetyt heinät ja hermostuneen, suurikokosen orin. Mä tervehdin toista ennenku irrotin narun etupuomista, lähtien sit peruuttaan tätä ulos kopista. Rynnätenhän sitä mentiin, mutta sain sen kuitenki pidettyä hallussa, ja sit ryhdyttiin venyttelyihin; kehää kävellessään Eepi päästi ilmoille pari komeeta äännähdystä, ikäänku ilmottaakseen putkitarhassa huomatulle kimolle että oli saapunu paikalle. Ruunikko steppaili hieman, mutta pysyi silti kiltisti mun vierellä, ilman mitään sivulle loikkaamisia tai vastaavia.

Kun oria oli venytelty kolmen tunnin matkan jälkeen tarpeeks, mä kuljetin hevosen sisälle uutuuttaan hohtavaan tallirakennukseen, ja käänsin ton omaan karsinaansa. Mä olin saanut informaatiota Raijalta jo aiemmin, että mun poikaseni asuis heti oikeella kun ovesta sisään tultais. Niinpä mä tiesinkin, minne ratsun parkkeerasin. Eepi repi mun kädet punasiks riuhtastessaan ittensä käymään läpi ruokakipon, juoma-automaatin ja sit karsinan pohjaa. Mä avasin nahkasen riimun soljet ja vetäsin sen pojan päästä pois, kyykistyen sitten tummanvihreiden kuljetussuojien, ja mustanväristen bootsien puoleen. Mä irrottelin suojat jokaisesta jalasta, kasasin karsinan ovelle läjäks ja suoristin sitten jalkani niin, että sain irrotettua soljet loimesta, joka päätyi myös sinne läjän jatkoks. Potkiskelin tavarat hellästi karsinasta ulkopuolelle, taputin Eppanaa lautaselle ja suljin oven, kyykistyen sitten kasailemaan niitä nätimpiin pinoihin. Kun mä olin saanu laitettua kuljetussuojat sisäkkäin, kuulin oven avautuvan. Tästä mulle vielä tuntemattomasta huoneesta astu esille puhtaanväriset vanssit, joiden omistaja oli vetäny jalkaan mustat farkut ja harmaanvärinen pitkähihanen, joka myötäili toisen yläkroppaa kivasti. Ei paha laisinkaan, eh.
”Kukas sä oot?” kohotin hieman kulmaani ja nousin suorille jaloille.
”Kristian”, hämmentyneen näkönen nuori mies vastas mulle hieman tympääntyneenä, ja vilkas rannekelloonsa nopeesti.
”Miten sä eksyit Pappilaan? Mä en oo nähny sua ennen”, kysyin toiselta, siis tältä Kristianilta, joka vaikutti ärsyyntyneeltä mun kyselyihin - ja kun minä vain halusin tuttavuutta tehdä. ”Mä pyörin vähän ratsastuskouluporukoita tasokkaammissa seuroissa. Ja anteeks nyt vaan, mutta mä en aio kysyä sulta, miten sä päädyit tänne. Mulla on kilpahevonen treenattavana”, Kristian vastas, ja äänettömästi poistui sitten paikalta. Puistelin hieman päätäni, näytin mielessäni toiselle keskisormea, ja keräsin kaikki tavarat lattialta mun syliin. Mä kävin heittämässä ne huoneeseen, josta tää kilpahevosen omistaja risukasa oli tullut - mä päättelin sisällöstä että tää oli varustehuone. Sen jälkeen mä palasin mun veljen luokse ulos, joka oli asettunut istumaan auton sisälle selaamaan puhelintaan.
”Tuutko sä nyt auttamaan mua noiden tavaroiden kanssa?” koputin etuikkunaan ja poika nous ylös, napaten takapenkiltä pari laatikkoa Eepin uutuudenpuhtaita tavaroita täynnä.

Mä en ollut todellakaan varma, mihin kaappiin mun ois kuulunut laittaa mun tavarat. Päätin kuitenkin, etten Kristianilta viitsisi kysyä, hänellä kun oli kilpahevonen treenattavana, joten asetuin taloksi yhteen kaappiin reunassa. Pinosin loimet ja ylimääräiset satulahuovat hyllyille, suojat ja pintelit nätisti koreihin ja uutuuttaan kiiltävä harjapakki alahyllylle, jonne heitin myös mun saappaat, kypärän ja liivin. Kaks satulaa, entiseltä omistajalta saadun koulusatulan ja äskettäin ostetun yleissatulan laitoin huopineen telineisiin ja suitset niille varatuille paikoille. Pitäis käydä apteekista hakemassa kylmäpusseja jalkoja varten, vanhoja ei voinu jättää autoon lämpiimään ja ehkä oli parempikin hankkia nyt uudet. Puhtaalla pöydällä jos alotettais.

Kun mä astuin käytävälle harjapakki kourassani, mä huomasin Kaislan. Aina niin ihanan ja kannustavan tallityöntekijän, joka tällä kertaa työns kottikärryillä heiniä pitkin käytävää. Mä en viitsinyt sanoa naiselle mitään, mutta toinen kyllä kuuli, kun mä avasin Eepin karsinan oven, ja mutis ’moi’. Mä nyökkäsin tälle hymyn kera ja astuin ruunikon, joka mussutti innossaan heinäannostaan, luokse. Taputin tuota hieman ja päädyin sit harjaamaan tuon kautaaltaan, oli poika ehtinyt jo piehtaroidakkin täällä. Mä harjailin kaikessa rauhassa toista, kun kuulin kavioiden kopsetta. Mä vilkaisin vaivihkaa kaltereiden lomasta ja huomasin kimon hevosen, veikkaisin että joku puoliverinen tai ainakin sukua semmoselle. Ja kukapa muukaan ku Kristian *hitsisti ilosia hymynaamoja*.
”Onneks hevonen ei oo vielä periny omistajaltaan nyrpeyttä”, totesin pojalle, joka kiinnitti muhun huomiota käännettyään vielä varusteissa olevan hevosen karsinaansa.
”Mä en ole nyrpeä. Mä välttelen tutustumasta tuollasiin ihmisiin”, risuaita vastas mulle, ja tyrskähin toiselle.
”Ai millasiin?”
”No tommosiin perustallityttöihin.”
”Etkä vai tykkää?”
Jotain epämäärästä mutinaa risukasan puolelta. Sain harjailun valmiiks, joten pakkasin tavarat ja heitin riimun Eepin päähän. Kun mä talutin orin ulos karsinasta, pysähdyin Kristianin kohdalle ja virnistäen toiselle mä purin hetken huulta, mittasin katseella päästä päähän ja totesin (jonka jälkeen sulonen silmänisku):

”Mä saan sut vielä tykkäämään.”

Lauantaina olimme hakeneet Eepin vihdoinkin uuteen kotiinsa. Matka sujui orin muutamista kolisteluista huolimatta hyvin, kunhan oli ensin selvitty dramaattisesta autoonlastaamisesta. Hevonen rimpuili ja hypähteli eikä meinannut millään mennä sisään, ennenkuin houkuttelimme orin sinne tuoreella ruoholla. Treenattavaa siis riitti vielä ainakin traileriin menossa! Ajomatkaa oli jonkun verran, joten sain silmä kovana seurata kamerasta ajon aikana, että Eepi ei keksi tapaa loukata itseään. Pääsimme kuitenkin turvallisesti puoliverisen väliaikaisen kotitallin pihalle - olimme saanut tuttavaltani tallipaikan orille siksi aikaa, ennenkuin lähtisimme, löydettyämme uuden paikan. Toisaalta tykkäsimme tästä paikasta, toisaalta kaipasimme lähemmäs omaa kotia. Tännekun meni se puoli tuntia ajellessa autollakin.
Ori oli hieman stressaantunut huomattuaan joutuneensa aivan tuikituntemattomaan paikkaan. Se pyörähteli riimunnarun toisessa päässä ja hirnahteli ulkona oleville hevosille, jotka olivat nostaneet korvansa pystyyn tulokkaan vuoksi. Talutin hevosen sisälle talliin, jossa sen karsina oli sijoitettu aivan toiseen päähän, ulkoseinän ja voikonvärisen tamman viereen. Piirtopäinen kaunotar kaltereiden toisella puolella rauhoitti hieman oria ja sai sen unohtamaan uuden paikan hermoilemisen, samoin myös karsinaan valmiiksi heitetty heinäkasa. Annoin orin syödä kaikessa rauhassa riisuttuani sen kuljetusvermeistä, ja päädyimme purkamaan takakontin kaikesta siitä tavaramäärästä, joka hevoselle kuului. Oli paria satulaa, suitsia, loimikasoja ja harjabokseja, unohtamatta geelejä ja linimenttejä. Aika kuluikin kuin siivillä kun yhdessä äidin ja talliporukan kanssa purimme tavarat käytävälle ja varustehuoneeseen. Annoimme orin myös tarhailla yksinään hetken aikaa illemmalla, ja lopulta se näytti hieman rauhoittuneen, ainakin kun jätimme sen illalla syömään ruokiaan.

Seuraavana aamuna, aamutalleja tekemään saapuessani kuului tallista kamala kaltereiden kolisuttelu. Ja kukas muukaan kuin rakas Eepini oli vauhdissa; se tuntui nälkäiseltä, se luimi ohi kävellessäni ja piristyi vasta saatuaan ruuan nokan eteensä. Sunnuntai menikin suurimmaksi osaksi siinä, että hevonen tarhaili, se pääsi tutustumaan uuteen tarhakaveriinsakkin, ja että hoitelin sitä ja tutustuin siihen.

Maanantaiaamuna oli sama meininki, hampaat kolisuttelivat punaisen värisiä kaltereita kun ovi avautui. Naapurikarsinan tamma mulkaisi pahasti Eepiä, ja ori yltyi kuopimaan turpeitaan jakaessani tammalle ennen sitä ruuat. Sen jälkeen heitin orin ulos, otin karsinan ja join päiväkahvit varustehuoneessa. Nämä hoidettuani päätin mennä kokeilemaan Eepiä kentälle, joten lähdinkin vain hakemaan oria sisään. Kiinnitin sen varmuuden vuoksi käytävälle, ja aloin hoitamaan uteliasta kaveria. Kavioiden kanssa sai hieman temppuilla, mutta muuten harjailu onnistui loistavasti. Kuolaimet lämmitin orille valmiiksi viime kerran muistaen, ja se ottikin ne mukavan reippaasti suukkiin. Haettuani varusteeni lähdimme orin kanssa kenttää kohti, ja huomasi kyllä tämän olevan yhtä innoissaan kuin minäkin; se ei meinannut pysyä paikallaan (taaskaan) selkäännoustessa, ja oli oikea ihme että heti ensimmäisellä yrittämällä ehätin kyytiin. Alkukäyntien ajan Eepi tassutteli reippaasti, mutta kaula silti pitkällä; yrittäen hamuta kentän reunalla kasvavia ruohoja suuhunsa. Kiristettyäni ohjat kuitenkin tuntumalle se alkoi keskittymään, ja aloitin ratsastuksen vain ratsastamalla ravissa kaikenlaisia kuvioita; mentiin voltteja, kulmaanratsastusta ja kiemurauria. Ori kuunteli hyvin ja vaikka pientä kannustusta sai aina antaa, se jaksoi paahtaa eteenpäin kepein, kouluhevosen askelin. En ollut ajatellut ratsastaa hevosta kuin kevyesti tänään, joten melkeinpä heti nostin laukan ja pyörittelin oria volteille. Loppuun mentiin vielä muutamat pohkeenväistöt, jonka jälkeen Eepi ansaitsi taputukset kaulalle ja pitkät ohjat. Hetken käveltyämme hyppäsin alas selästä, syötin orille taskusta löytyneen sokeripalan ja vein sen talliin hoidettavaksi. Ruunikko seisoi kiltisti paikallaan, mutta oli aikamoinen hätähousu kiirehtiessään takaisin tarhailemaan; se tuli hyvin juttuun tarhakaverinsakkin kanssa, mikä onni.

Olimme vierailleet viikonloppuna kerran Fiktiossa katsomassa Eepiä, ja päätös hevosen ostamisesta oli jo aika varma. Nyt pitäisi siis tarkistaa, että hevonen on täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Fila oli kutsunut tuttavansa Hannan, joka sattui olemaan ammatiltaan eläinlääkäri, tekemään orille ostotarkastuksen ennen sopimusten kirjoittamista.

Saavuttuamme perille Eepi oli jo otettu sisälle, ja sain tehtäväkseni hakea sen käytävälle. Ori kiinnitettiin molemmilta puolilta kiinni, ja niin tarkastus saattoi alkaa. Hannan mukaan hevosen yleissilmäys vaikutti hyvältä; orilla oli lihaksikas vartalo ikäisekseen, se näytti hyvinvoivalta ja sen karva kiilsi. Samalla Hanna keskusteli niin tulevan ostajan, eli meidän, sekä kasvattajan kanssa, hevosen taustoista ja tulevaisuudesta. Silmäilyn jälkeen siirryttiin kuuntelemaan keuhko- ja sydänäänet, joista niistäkin saatiin puhtaanpaperit. Eepin sieraimet vuotivat juuri sopivaan aikaan iskeneen kesäflunssan vuoksi, mutta muuten myös silmät, korvat ja nenukki olivat kunnossa. Hampaiden ja suuntutkimisen jälkeen oli vuorossa palpaatio, jonka aikana Hanna siis tunnusteli hevosen kokonaisuudessaan käsin läpi. Kun ori sai puhtaat paperit kliinisistä tutkimuksista temppuiluistaan huolimatta, siirryimme ulos kentälle, jossa Eepiä oli tarkoitus juoksuttaa ja kävelyttää. Milja oli taluttamassa hevosta, ja he menivät käyntiä ja ravia uralla, tehden myös peruutuksia ja pysähdyksiä. Itse seisoimme sivussa Hannan kanssa, kaikkien katse oli tiukasti uralla korskahtelevasti askeltavassa nuorikossa. Eepillä tuntui olevan hieman showhinkua, ja se koitti näyttää suuremmalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Miljalla oli hieman hankaluuksia pitää nuorta kunnolla narun päässä, vaikka Eepi ei minnekkään säntäillyt, tai ainakaan ei onnistunut säntäily-yrityksissään. Uralla menon jälkeen hevoseen kinnitettiin liina, ja sitä juoksutettiin suurella ympyrällä, laukassa ja ravissa. Eepi innostui laukkailusta hieman ja heitti väliin muutaman pukin, mutta muuten se pysyi, ihme ja kumma, annetuissa tehtävissä ja annettujen rajojen sisässä. Hanna kehui nuorikon liikettä, ja vahvisti tässä vaiheessa hevosen terveyden hyväksi. Lopuksi vuorossa olivat vielä taivuttelut, joiden jälkeen saatiin lopullinen varmistus siitä, että meidän söpöläinen oli aivan terve. Terve kuin pukki, toteaisin, jos kyseessä olisi jokin urospuolinen vuohi. Terve kuin nuori kouluhevonen, josko sitten niin!

Olimme odottaneet äidin kanssa Eepin ratsukoulutuksen päättymistä kuin kuuta nousevaa. Viimein kesäkuun puolessa välissä Miljalta tuli soitto, että herra on palannut Saksanmaalta oppimasta ja sitä voisi nyt sitten tulla testailemaankin - ja mehän tietenkin lähdettiin heti samana päivänä. Onnekseni oli helppo napata pikaiset junaliput netistä puhelimella, ja suunnata kiskoja pitkin lähimmälle asemalle, josta sitten Milja itse tuli meitä hakemaan. Autossa vaihdettiin muutamat sanaset vähän kaikesta, keskusteltiin Eepin vanhemmista ja minusta, siitä miten opiskelut sujuvat ja sen sellaista. No, liibalaabaa kun ei muutakaan keksitty. Siinähän se sitten nopeata meni se automatka, ja kaarrettiin mahtavalle tallipihalle. Miljan johdolla lähdimme talliin, jossa nainen kertoi tallityöläiselle käskyn hakea Eepi ulkoa. Olisinhan minä sen itsekkin voinut hakea, mutta talossa talon tavoin, jos orista tulisi minun niin kyllä sitä pääsisi sitten aidoista hakemaan vielä lukuisat kerrat. Pian talliin sitten asteli tuo samainen, punatukkainen tallityöntekijä, mukanaan korskeasti askeltava nuori ori. Talliin tullessaan se päästi pienoisen tervehdyshirnahduksen, aivan kuin kuningas tervehtisi alamaisiaan pitkän matkan jälkeen, ja tepasteli innokkaan oloisena punatukan vierellä. Nainen oli kiertänyt ketjun orin turvan ympärille, mikä ei niinkään näyttänyt Eepin menoa yhtään haittaavan.

”Tässä tämä Saksan matkalainen nyt olisi. Ei tässä tallissa välttämättä uskoisi, että menee niin kivasti alla, kuin mitä se sitten tekee”, Milja esitteli Oceanousin samalla kun punapää kiinnitti orin käytävälle, molemmilta puolilta kiinni. ”Haluatteko te hoitaa Eepin itse, vai laitetaanko me toi meidän ahkeruus hommiin?” Milja naureskeli, ja totesin heti että itsehän se hevonen pitää laitella. Niinpä astuinkin vähän lähemmäs oria, joka uteliaasti työnsi turpaansa kohti minua. Annoin sen haistella kättäni, ja taputeltuani tuota hetken aloin riisumaan harmaanväristä sadelointa, joka tämän selkään oli heitetty Suomen kesäsäiden vuoksi. Nopeasti kaikki remmit saatiin auki, jonka jälkeen vedin loimen Eepin selästä. Taittelin sen muutaman kerran ja ojensin sitten Miljalle, joka mitä luultavammin vähän paremmin tiesi, minne loimet täällä laitetaan. Nainen lähtikin toiseen päähän tallia, huikattuaan että viereisen karsinan ovessa olevasta harjakorista löytyisi kyseisen ruunikon harjoja. Etsin korista pölärin, jolla aloin harjailemaan Eepiä kautaaltaan. Nuorikko steppaili hieman paikallaan, mutta rentoutui lopulta ja tyytyi roikottamaan päätään, -kun ei enää yltänyt hamuta minua huultensa väliin-, huiskien hännällä aina välillä; vaikka olikin sadesää, ei ötököiltä vältytty. Käytyäni pojan läpi kropasta harjailin vielä huolellisesti jalat ja pään, selvitellen vähän harjahaituviakin. Milja oli saapunut hevosen varusteiden kanssa vierelleni, joten nappasin satulan tämän käsivarsilta, ja heitin Eepin selkään. Orin korvat nousivat pystyyn nahkahärpäkkeen istuessa oikealle kohdalle selässä, ja taputin uteliaan oloista hevosta. Satulavyön kiinnitys meni hieman korvia luimien ja häntää huitoen, ja seuraavaksi olikin vuorossa operaatio suitset. Kylmää rautaa Eepi ei suuhunsa ota, sen huomasin sillä samaisella sekunnilla kun koitin kuolaimia orille ujuttaa suuhun. Se otti ne hetkeksi, mutta todetessaan ne liian kylmiksi sen makuun se sylkäisi ne pois. Onneksi tajusin melkeinpä heti mistä on kyse, ja hieman rautaa käsissä pyöriteltyäni tarjosin sitä uudestaan Eepille, joka hieman vastahakoisesti taipui tahtooni. Suitset päähän saatuani sujautin vielä suojat joka jalkaan, ja aloin pukea ratsastuskamppeita, eli siis suurinpiirtein riisuin itseni ohuesta takista joka minulla oli päällä, heitin päähän kypärän ja käsiin hansikkaat.

Voin suoraan sanottuna myöntää, että kyllä minua hieman otti vatsalihasten peittämästä masusta, kun oltiin maneesissa ja kiristin vyötä. Eepi oli matkan maneesille kävellyt reippaasti, välillä yrittänyt tulla hieman liian lähelle taluttajaa ja välillä vilkuillut hermostuneena ympäriinsä. Täällä maneesissa ori ei malttanut oikein seisoa paikallaan; se ei vaikuttanut hevoselta, joka pullistelisi tai vihaisi satulavyön kiristystä, mutta silti vyö oli vaikea saada kiristettyä. Vain siksi että hevonen liikehti vieressäni, ja oli hankala tehdä muutamaa asiaa yhtä aikaa. Katsoin jalustimet valmiiksi ennen selkään nousua, ja sen jälkeen keräsin ohjia (ja rohkeuteni) toiseen käteeni, asetin jalan jalustimeen ja ponnistin selkään. Painoin jalat jännityksellä hellästi hevosen kylkiin ja Eepi lähtikin askeltamaan reippain askelin, kaula pitkänä. Alkuverryttelyjen aikana ori alkoi pehmenemään ja siitä lähti kaikki kankeus, mitä olin siinä huomannut. Samalla niiden mukana hälveni myöskin oma jännitykseni, ja huomasin Eepin olevan ihan huippu. Ori työskenteli sulavasti allani, vaikkakin sitä piti aina muistaa kannustaa toimimaan. Sillä ei oikein jaksanut riittää muisti ja keskittymiskyky täysin siihen, mitä sillä testailin, ja helposti jos unohduin itse uneksimaan Eepikin lakkasi työskentelemästä. Sain kuitenkin Eepin kannustuksella ja pienin avuin tekemään kaiken, mitä pyysinkin. Ori oli mahtava ja se osasi koulujuttuja hyvin; se ei ollut aivan vanhempiensa tasoinen vielä, mutta onhan sillä koko elämä aikaa oppia GP-tason kouluratsuksi.
Lopussa halusin vielä koittaa Eepin estetaitoja, ja luvan saatuani ohjastinkin orin noin kahdeksankymppiselle pystylle, joka oli maneesilla valmiina. Ori kyllä ylitti esteen, joskin hieman hassuhkolla hyppytyylillä. Se ei kuitenkaan kieltänyt, ja sen ponnistuspistekkin oli hyvä. Muutaman lisähypyn jälkeen jäähdyttelin hevosen loppuverryttelyillä, hyppäsin alas selästä ja taputtelin sitä sitten kunnolla. ”No, mitäs tykkäsit?” Milja riensi vierelleni äiti kannoillaan. Hymyillen kerroin ainakin itse olevani tyytyväinen hevoseen, ja Milja riensikin toteamaan oman mielipiteensä:
”Eepi on mahtava oppija, ja niin olet säkin. Sulla on kuule lahjoja, sun pitäis käyttää niitä. Teistä tulis tän hevosen kanssa loistava pari, voisitte kehittyä yhdessä. Eepillä on vielä monia juttuja opittavana, ja samalla sä oppisit. Te voisitte saavuttaa paljonkin kunhan alkaisitte treenaamaan, teistä tulis vielä jotain, voin luvata.”

Kun äitikin oli saanut testailut tehtyä, palasimme kolmikkona talliin riisumaan orin. Milja kertoi hieman, mitä hevoselle nyt kuuluisi tehdä ja minne varusteet menisivät, ennenkuin totesi menevänsä laittamaan kahvipöytää valmiiksi. Niinpä jätiin puuhastelemaan Eepin kanssa kolmestaan talliin, ja riisuin nopeasti hikoilleen hevosen. Vein satulan oikealle paikalle, ja suitset jätin karsinan eteen naulaan, ennenkuin aloin harjailemaan oria. Nyt kyseinen herra vaikutti jo rennommalta kuin aijemmin seurassani, ja se otti vastaan kaikki hoitotoimenpiteet sekä taputtelut; ehkä vain imin siitä kaikki mehut, ken tietää (mutta barbi ei hehe). Lopuksi heitin loimen orin selkään ja siirsin sen karsinaan, jossa hevosta odotti jo täytetty heinäverkko. Hetken katselin ruuan kimppuun hyökännyttä Eepiä, joka ei enää kiinnittänyt karsinan ovella seisovaan naiseen huomiota; olihan se niin ruuan lumoissa.

Kahvitellessamme Miljan pöydän ääressä keskustelimme asioista vähän laidasta laitaan; oli juttua Eepistä, oli juttua hevostaustoistamme, oli juttua Miljan kasvattajanurasta, ja monesta muustakin asiasta. Samalla ehdimme kuitenkin sopia, että ostopäätöstä ei tarvitsisi tehdä nyt heti, Milja antoi numeronsa jos jotakin kysyttävää tulisi ja tietenkin ostotarkastus pitäisi vielä teettää. Ja sitten voitaisiin ehkä juoda uudestaan kahvit, onnistuneen kaupan kunniaksi. Milja heitti meidät junalle, ja kotimatka sujui todellakin orista keskustellen.