Crane Grinning Ghosts
KTK-III: 17 + 17 + 17 + 17 = 68p (31.10.2020)
ERJ-III: 7,5 + 40 + 22 + 0 + 15 = 84,5 (28.02.2022)
KURJENPESÄSTÄ ANNETTU KUVAUS MYYNTI-ILMOITUKSESSA: ""Mankin kohdalla olin levollisin mielin; kaksi edellistä tiineysaikaa sekä varsomista olivat sujuneet omalla painollaan vailla ongelmia, joten annoin itselleni luvan löysätä nutturaani. Luulin huomaavani, milloin vanhahko rouva ryhtyy varsomispuuhiin, mutta luulo ei selvästikään ole tiedon väärti. Päiväheiniä jakaessani löysin nimittäin yhden ylimääräisen asukin Mankin tarhasta. Luonnollisesti olin saada hepulin.
Olin toivonut valitun isäorin tuovan vähän pienempää kokoa ja sutjakkaampaa rakennetta. Katsellessani Mankin pitkäkinttuista orivarsaa totesin, ettei tässä paljoa emän kokoa taidettu kutistaa, sen verran suurinivelinen ja muutenkin isokokoinen tämä orivarsa oli. Toivoin kovasti, että kasvaessaan nuoriherra osoittauisi vähemmän kulmikkaaksi yksilöksi kuin emänsä.
Crane Grinning Ghosts on todennäköisesti lupaava estehevosen alku; emän edelliset varsat hyppäävät 130-140cm luokissa. Mikäli emän ihastuttavan hömelö luonne on periytynyt eteenpäin, Crane Grinning Ghosts on todennäköisemmin laadukas harrastehevonen (mahd. ruuna) kuin jalostusori. Kantakirjakelpoinenhan tämä on, hirveän menevä ja tekevä, vaikka jalat eivät ihan vielä tottele sillä tavalla kuin pää haluaisi."
Crane Grinning Ghosts oli sen vuotisten kesäkuisten helteiden pehmentämän pään tekemä päätös, melkein kuin sellainen ”syön jäätelöä, se sulaa ja valuu kädelle, IHAN PAKKO SAADA PAPERIA JUSTNYTHETIMULLESITÄPAPERIA” -tarve jota ei vain voinut sivuuttaa. Kun mä kerran laskin silmäni Ainon facebookissa julkaisemaan kuvaan kirjavan emätamman vieressä seisovasta, hyvin pitkäjalkaisesta eläimestä, mä olin jo päättänyt että mä aion sen myös itselleni hankkia.
Can I get a little peace of mind and a little bit of silence to unwind?
Kyllähän Nipasta huomaa, kenen poika se on. Tutustuimme emään vain pintapuolisesti ja muutaman kerran, mutta kirjavan tamman hyväntahtoinen yksinkertaisuus, pohjaton uteliaisuus ja suunnaton lempeys jäivät mieleen – ja Nipa on ihan samanlainen. Hömelö, pyhä yksinkertaisuus, aina iloinen ja osaansa tyytyväinen, helposti höynäytettävissä ja hämmennettävissä, tavattoman utelias, veikeän varsamainen, kamalan ärsyttävä ja kamalan ihana.
Minä tein Nipasta estehevosen. Vastoin vähän kaikkien odotuksia, peittelemättömäksi voitonriemukseni. Ratsutusvaihe sujui suorastaan hämmästyttävän helposti; pitkäkoipinen hevosystäväni ei yhtään ihmetellyt selkäänsä ilmestynyttä satulaa tai ratsastajan painoa. Sievästi eteen ja taakse kävellyt, pysähtynyt ja toivotuista pyynnöistä oikealle ja vasemmalle kääntynyt ruunikko suorastaan yllätti harvinaislaatuisella fiksuudellaan! Ratsun hommien päälle kummankin hyvin ymmärtänyt Nipa eteni hurjaa vauhtia; mitähän lie joku Oikea Ammattilainen olisikaan tästä saanut irti?
Kaikkein ihaninta tässä hevosessa on sen hyväntuulisuus. Nipa ei ota nokkiinsa mistään, ei hermostu, kiukuttele, turhaudu, vaan mennä viipottaa pyydettyä vauhtia pyydettyyn suuntaan tuntuen nauttivan aivan kaikesta. Ratsastaja voisi varmaan seistä päällään satulassa ilman, että Nipsutin reagoisi asiaan. Letkeä- ja pehmeäliikkeinen ruunikko sopii jokaisen ratsastajan kulkupeliksi, tasoon katsomatta. Koulupuoli nyt ei ole tämän kaverin suurin vahvuus, mutta Nipa tekee kyllä nöyrästi, yritteliäästi ja hyvällä fiiliksellä kaiken pyydetyn ja toistaa, toistaa ja toistaa, kunnes ratsastaja on tyytyväinen. Silloin Nipakin on onnellinen, hän osasi, hän on hieno! Eikä Nipasta mikään ole ihanampaa kuin se, että ihminen kehuu, kertoo, miten hyvä, hieno poika Nipa tänään olikaan.
Mutta se esteratsu, jonka minä Nipasta tein. Ensihyppyjen yritteliäs, linnunpojan lailla räpiköivä puoliverinen kasvoi, kehittyi ja oppi, kenties enimmäkseen suunnattoman miellyttämisenhalunsa siivin. Hyppykapasiteettiahan Nipalta löytyy, estekorkeuden puolesta haluaisin väittää vain taivaan (tai kilpailusääntöjen) olevan rajana! Uljas ratsuni ei kuitenkaan oikein ymmärrä esteiden päälle, paitsi sen itse hypyn, se on hauskaa! Nipa kyllä venyy esteillä, sillä on hyvä tekniikka, se on rohkea, varmajalkainen, iloisen innokas. Mutta tyhmä, niin siunatun yksinkertainen, ettei tähän hevoseen voi edes turhautua. Nipa ei ymmärrä ponnistuspaikkojen päälle, ei tajua, että hyppäämisestä voi myös kieltäytyä, ei osaa sovittaa askeliaan eikä maapuomeilla kompuroidessaankaan tajua jonkin menneen pahasti mönkään. Ruunikko kuitenkin yrittää, niin kovasti ja pyyteettömästi, kuuntelee minua tarkasti, tekee liikuttavan paljon töitä miellyttääkseen. Kun ratsastaja osaa kertoa Nipalle selkeästi ja tarpeeksi ajoissa, mitä tehdään, mistä hypätään, onko laukka hyvä, Nipa tuntuu nyökkäävän ja tekee työtä käskettyä silmät säihkyen, korvat hörössä.
Kamalinkaan rankkasade tai räntäkuuro ei ihan hirveästi haittaa, jos maastokaverina on Nipan kaltainen varma, iloluontoinen pikku tutkimusmatkailija. Rauhallisin mielin pahimmissakin mörkömetsissä samoileva ori tekee joka ikisestä maastoretkestä juhlaa. Enkä kuuntele kenenkään vastaväitteitä.
Päänsä syliini painava, rapsutuksia ja rakkautta kaipaava Nipa on suoranaisen hellyttävä nallekarhu, hevoskirjojen rakas hevosystävä lihana ja verenä. Paijattavana ruunikko on rauhallinen, täysin siinä hetkessä vailla kiirettä. Noin muutenhan Nipa haluaisi olla kymmenessä paikassa samaan aikaan, jokaisen äänen ja näköärsykkeen perässä, haistelemassa tallikissan häntää ja kokeilemassa sadatta kertaa, vieläkö sähkölangasta saa tällin, miksi siitä saa tällin, AUTS, kas sähkölanka johon voi työntää turpansa! Nipan edesottamuksista saisi aikaiseksi monta hyvää (huonoa) viraalivideota nettiin.
Umpikilttihän tämä on, vaikka utelias, tyhmä, varsamaisen riehakas välillä onkin. Jos Nipa vain yltää, se tunkee turpansa joka paikkaan, haistaa ja maistaa, moneen kertaan, sillä sen muisti on sekä huono, että lyhyt. Loimet – omat ja kaverien – saavat yleensä kyytiä Nipan käsittelyssä, samaten riimut. Ei tämä kuitenkaan ole hevosta kummempi käsitellä, ylitsevuotavan utelias vain, ja joskus istuallaan käytävällä, kun mokoma höppänä unohti taas olevansa kiinni eivätkä ketjut tietenkään antaneet periksi. Tosin Nipa istuskelee välillä tarhassaankin, joten voihan olla, että käytäväistumisetkin ovat ihan tarkoituksenmukaisia.
Kaikesta uteliaisuudestaan huolimatta Nipa ei yritäkään lähteä omille teilleen kun sitä taluttaa jonnekin. Ori kulkee nätisti taluttajansa lähettyvillä, varoo ihmisen jalkoja, kulkee pää matalalla kuin pyydelleen suurta kokoaan anteeksi. Onhan tämä nyt sympaattinen ja herttainen hyvänen aika, miten tämmöistä nallekarhua voi olla rakastamatta? Haluatko Abel ihan omin sanoin selittää?
Jo Nipan ensimmäinen matka Kurjenpesästä uuteen kotiinsa oli menestys, puoliverinuori ei epäröinyt rampilla yhtään, käveli kyytiin kuin vanha tekijä ja matkusti yhtä rauhallisesti kuin kokenein konkari. Eikä tämä asia ole muuttunut vuosien varrella miksikään.
Uusissa ympyröissä Nipa jaksaa olla kiinnostunut kaikesta mikä liikkuu tai on liikkumatta. Ruunikko haluaisi tutustua muihin hevosiin ja ihmisiin, koiriin ja kissoihin, maistella tuomarirouvan koreaa hattua ja yleisön sateenvarjoja. Nipa ei todellakaan ota stressiä, vaan on ennemminkin innoissaan kaikesta uudesta sekä reissun tuomasta seikkailun tunnusta! Suorituksistakin, olivat ne sitten näyttelykehissä esiintymistä (näin pitkäkinttuisen kaverin raviliikkeissä on kiva juosta mukana, etenkin jos tuomari pyytää nauraen juoksemaan kolmion uudestaan!) tai ratsastuskilpailuissa edustamista. Harvemmin yksikään ohi mennyt sijoitus, tipahtanut puomi tai edes se kamalin pannukakkuesitys jää harmittamaan, sillä Nipsuttimen hyväntuulisuus on tarttuvaa laatua.
luonne © Susiraja, kiitos!
Laying awake til the morning, every word that I'm calling just getting lost at sea
|
i. Ishaq mkm westfalen, 158cm KTK-II | ii. Isma'il | iii. Ingram |
| iie. Baviraan | ||
| ie. Needlenoodles | iei. Noordemetr | |
| iee. Ramonraves | ||
|
e. Grim and Kisses mrn to oldenburg, 173cm Ch, ERJ-I, KTK-III | ei. Salute to the Victors | eii. Starkad |
| eie. Victory or Valhalla | ||
| ee. Grimorna | eei. Silver Wraith | |
| eee. Grimmaira |
1. 04.03.2021 o. Mr. Grinning Like A Fudge (e. Riimilän Kitkat), om. M. Hermann Stables (VRL-11124)
2. 23.09.2021 t. Luodon Grins And Gemstones (e. Élodie de Llívia), om. M. Hermann Stables (VRL-11124)
Your heart in your throat and it feels just like you can't remember how to fight
1. NJ, IRTOSERT: 29.09.2019 Lallybroch, pt. Vibaja
|
Esteratsastusjaoksen alaiset kilpailut, 40
|
|
19.07.2021, Yemene - 110cm - 2/40When thunder clouds start pouring down, light a fire they can't put out
Irtohypytystapahtuma nuorille estehevosille, Auburn Estate
25. heinäkuuta 2019, kirjoittanut omistaja
Mä tiesin, että Nipa tykkää hyppäämisestä. En kuitenkaan koskaan ole kyseenalaistanut yhtä paljon päätöstäni kuin sitä, että kolmevuotias ori kannattaisi raahata Auburniin irtohyppäämään. Muiden hevospiiriläisten ja ehkä tulevaisuuden kilpailuvastusten silmien eteen.
Mä en ole ikinä, en kuuna päivänä, nähnyt nimittäin niin koomista irtohypytystä, kuin se, jonka meidän rakas ruunikkomme tarjoili tuona heinäkuisena päivänä.
”Aino oli sitten tosissaan kun se sanoi ettei tuo tajua kieltää tarpeen tullessa”, Abel puuskaisi kädet tiukasti kylkiin painettuina, meidän tallin logolla varustettu tuulitakki vasten trailerin seinää nojaten. Kolmevuotiaat olivat hypänneet hetki sitten, ja vaikka me oltiin nähty omin silmin Nipaleissonin komea taidonnäyte, oli meidän pakko koko porukan kesken vielä kerrata Suvin ottamalta videolta.
”Laukka, laukka, tähän asti meni oikeesti tosi hyvin jopa, mutta sitten kävi… jotain?”
”Shh, kato kun se raukka ei vaan ymmärrä että sen ei ole mikään pakko hypätä!”
Niin. Ensimmäinen hyppy Suomen väreissä olevalle pystylle oli mennyt jopa mallikkaasti, ori oli ponnistanut kivasti ja esitellyt komeasti ilmavaralla venyvyyttään, mutta ehkä juuri sen takia se vähän missasi hattaraokserin. Se oli aivan liian taivaissa edellisen esteen jäljiltä, ja tajusi vasta hyvin myöhään, että edessä on myös toinen este. Sitten se raukka veti siksakkia joka jalallaan kuin mummon kymmeniä vuosia vanha ompelukone, ennenkuin se hyppäsi jotenkin, joka muistutti mun mielestä hyvin paljon ’jalat harallaan ja mielellään vatsa hipomassa puomia’ -tyyliä. *insert facepalm*
"Ja silti se sai näin hyvät pisteet, like, what?" Mä olin hyvin ällikällä päähän lyöty kun me kuultiin Nipan lopulliset pisteet, joissa se sai sekä askellajeista että hyppytekniikasta täydet pisteet, ja yleisvaikutelmasta kakkosen.
"I'm probably mean mut tuomarin ois selkeästi pitänyt käydä Specsaversilla.."
"Okei Abel toi oli rude!"
"Sä aliarvioit Nipaa ihan hirveästi, like, kyllä se osaa, vielä joskus, onhan se vasta kolmevuotias..."
Tuomariston kommentti:
Mahdottoman komea, tummanruunikko ori hyppäsi erinomaisella tekniikalla. Se käytti selkäänsä optimaalisesti ja kokosi jalat hienosti alleen. Ponnistusvoimaa näyttää olevan, ja ori on rohkea hyppääjä. Tasapainossa on vielä ymmärrettävästi puutteita ja orin silmä ponnistuspaikoille ei ollut varsinaisesti parhaimmasta päästä, mutta sillä on ilmiselvää kapasiteettia korkeille tasoille. Hyppymotivaatio on kova, joten kunhan ratsastaja pääsee vaikuttamaan teihin ja ponnistuspaikkoihin, pääsee ori varmasti vielä pitkälle! Askellajit olivat kaikkinensa äärettömän hyvät. Yleisesti ottaen orissa on laatua, asennetta ja työmotivaatiota, mutta osittainen tyhmänrohkeus ja tämän hetken kömpelöys vähensivät leskirouva Koskelan antamia pisteitä.
Pisteet: hyppytekniikka: 3, askellajit: 3, yleisarvosana: 2
Urheiluhevosen alku
13. kesäkuuta 2019, kirjoittanut omistaja
"Otahan ihan rauhassa kuule, ei meillä mikään kiire ole."
Pieni nykäisy hansikaskädellä riimunnarusta, joka oli kiedottu puoliverisen turvan ympäri. Ruunikko koitti vielä kerran heittää päätään, otti sitten tunnustelevan askeleen taaksepäin laskusillalle, ja kirjaimellisesti rysähti ulos kopista. Mä koitin pysyä perässä, mutta piti tiukkaa, etten mä olisi menettänyt otettani orin narusta.
Siinä se kuitenkin seisoi, trailerin takana ja itsensä ruohomättäälle kiskoneena. Kuin ei olisi koskaan stressannutkaan trailerista poistumista. Se oli tyynen rauhallinen, antoi korviensa heilua tallin orien tervehdyshuutojen tahdissa ja ahmi vihreätä kuin viimeistä päivää.
"Noniin, mennäänhän nyt. Laitsalla riittää kyllä syötävää, höpönaatti", mä mutisin Nipsulle hymyssä suin, enkä mä voinut peitellä mun iloa, kun mä katsoin uusinta ostostani. Se oli HIENO. NIIN HEMMETIN HIENO.
Tasan viikko sitten Nipanautti oli muuttanut meille. Me oltiin ajettu Kurjenpesään heti aamusta, pakattu ori kyytiin ja tuotu sen loppuelämän pihapiiriin. Enkä mä vieläkään ollut päässyt yli niistä fiiliksistä, jotka muistuttivat sen belieberin tunnetiloja, kun se permannon eturivistä kosketti Justinin kättä ja sai katsekontaktin ruskeilta silmiltä. Mä olin ihan hemmetin kusessa vieläkin mun uuteen hankintaani, ja jos mä en olisi luvannut Abelille, että mähän muuten hoidan muutkin asiat ihan niinkuin ennen Nipan ostoa, mä olisin voinut seisoskella portinpielessä tuntitolkulla, ja vain katsella oria. Koska mulla kuitenkin oli myös muita vastuutehtäviä kuin Crane Grinning Ghosts, mä jouduin irrottamaan katseeni hevosesta aina välillä. Mutta aina salaa sen tarhan ohi kulkiessani mä vilkaisin sitä, hymyilin itsekseni ja pakahduin ylpeydestä.
"Se on kyllä ihan sikakomea."
Mä kuulin ihastelevan huokauksen takanani, ja käännähdin katsomaan tulijaa. Asta, meidän ystävä ja tallilla usein pyörivä nuori nainen, saapui mun viereeni aidalle ja hymyili mulle.
"Se on. Ja ajattele, Abel ei meinannut antaa mun ostaa sitä", mä parahdin teatraalisesti frendille nähdessäni samalla sivusilmällä, että avopuolikkaani seurasi Astaa mun luokse.
"Okei okei, mä myönnän. Se on hyvännäköinen. MUTTA se ei korvaa kaikkea mistä sen kanssa viettämä aika on pois", mies tuhahti ja virnisti niin, että sen valkeat hampaat säihkyivät melkein auringon kanssa kilpaa. Mä pyörittelin pienesti päätäni, kaivoin hupparin taskusta muutaman palan leipää ja vislasin Nipalle. Ruunikko nosti turpansa maasta, vilkaisi meitä uteliaan oloisesti ja lähti sitten löntystämään kohti aidanviertä, jossa me oltiin.
Leivät katosivat nopeasti parempiin suihin samettisten huulien hamutessa ne kiireellä sisäänsä, ja lopulta Nipa puhalsi vain lämmintä ilmaa pettyneenä mun tyhjälle kämmenelle.
"Ei me nyt ihan äärettömästi voida sua syöttää, tai susta ei ikinä saa edes urheiluhevosen näköistä", mä naurahdin ääneen, ja kuulin kuinka Asta sekä Abel molemmat hymähtivät vieressä. Silitin suklaasilmän vaaleanruskeata turpaa hymyissä suin, ja ori pukkasi mua käteen - kuin vaatien vaihtamaan rapsutuspaikkaa.
"Muistakin että sen pitää näyttää joskus urheiluhevoselta, tai mä palautan sen saman tien!" Abel huudahti mulle puolesta välin tallipihaa, ja me Astan kanssa pyöriteltiin päätämme mokomalle. Nyt kun Nipa oli kerran kotiutunut, ja hyvin olikin kotiutunut, mä en antaisi kenenkään viedä sitä pois täältä.
Meistä tulisi tiimi. Mä olin jo päättänyt niin.
Abelin taivuttelua Nipan ostoon
6. kesäkuuta 2019, kirjoittanut omistaja
”Tiesithän sä, että se, että Pottu lähti kesälaitumelle, ei tarkoita sitä että sun pitäisi täyttää heti sen paikka uudella hevosella? Mihin sä sitä paitsi meinasit änkeä sen uuden hevosen sitten, kun on syksy ja tupa taas täynnä?”
Abel ei jotenkin vaan ymmärtänyt mun naisenvaistoani siitä, että Kurjenpesän ja Everholt Estaten yhteistyövarsoista mun silmiini pistävästä orista kannatti tehdä tarjous. Mulla oli nimittäin hyvin suuri kutina, muutenkin kuin siitepölyn vuoksi, että hontelokoipisesta ruunikosta olisi johonkin, missä mä halusin olla osana. Mä jopa osasin kuvitella mut jo tämänkesäisen puoliverivarsan selkään ratsastamaan puhtaita ratoja, pienen varsan tekemässä tuttavuutta edellisen kilpahevoseni kanssa, ja sopimassa meidän pienen maalaistallin maisemaan kuin nenä päähän. Olihan myynti-ilmoituksessa toki mainittu, että varsasta ei välttämättä tulisi seuraavaa mm-tähteä tai edes Suomen mittakaavassa esteratojen parhautta, mutta siitä saisi silti ihan mahtavan harrasteratsun. Sellaisen mukavan kaverin, jonka kanssa kiertää lähiseudun kissanristiäisiä ja maanantai-illan harjoituskisoja, muistella vähän miltä tuntui käyttää hevosta kantakirjassa ja treenata hikipäässä seuraavia koitoksia kohti. Olematta silmäpuoli ja vielä ikänsä puolesta kunnon lihaksessa se muistutti nimittäin hyvin paljon edeltävää kilpahevostani Eepiä: se oli ruunikko, sen katse säväytti mutta toi samalla jonkinnäköistä lohtua ja turvaa, käytös palautti pilvilinnoista maanpinnalle sillä sekunnilla kun hevosen naruun tarrasi kiinni. Ja sellaista treenikaveria mä olin salaa etsinyt itselleni jo jonkin aikaa.
”Se on sen ajan murhe. Sitäpaitsi kyllähän se nyt pihatossa pärjää, siellä on tilaa ja leikkikavereita vaikka muille jakaa - joten miksei me jaettaisi vähän tälle varsalle? Kulta, ymmärrätkö että tää ois aika täydellinen. Just sellainen The Varsa.”
”Mutta tajuathan sä että me ollaan pulassa silti, vaikka se hevonen menisikin pihattoon. Mikään ei koskaan oo ollut rahasta kiinni mutta enemmänkin ajasta. Me ollaan aina hommattu ja otettu hevosia pihaan sillä periaatteella että meillä on aikaa panostaa jokaiseen yksilöön. Miten sä meinasit että meillä on aikaa myös tälle?”
”Sulla ei tarvitse olla aikaa, mutta mä aion sitä löytää. Kuten aion löytää myös Kurjenpesän Ainolle soittamiseen, vaikka mulla on tuossa talli ja siellä panostettavia hevosia. Just so you know.”
Niin se vain meni, että Sierra 1 - Abel 0.