Luodon Grins And Gemstones

Nipassa oli silmäterää kerrakseen ja mä seurasin ylpeydestä haljeten, kun se kiersi niin Suomea kuin Eurooppaakin pääosin Milenan kanssa. Livestreamit tulilla joka viikonloppu, musta tuntui ettei saksalaista naista jännittänyt koskaan läheskään niin paljon paikan päällä kuin mua kotisohvalla, tallin taukotuvassa tai makaronien takertuessa kattilan pohjaan keittiössä. Puoliverinen suoritti suorituksen jälkeen ja keräsi ruusukkeita, ja elämä tuntui hymyilevän sen kohdalla aurinkoisesti - mitään ei puuttunut eikä mitään ollut liikaa. Kun orin kasvattaja Aino kuitenkin jollain ilveellä suostui myymään meille myös toisen kasvattinsa, punaisena hehkuvan Hanhen, tuli puheeksi meidän tulevaisuuden suunnitelmat kaksitoistavuotiaan orin kanssa.
”Ai jalostukseenko tarjoaisin? En ole edes ajatellut asiaa, vaikka kyllähän se järkeen kävisi”, olin vastannut Kurkiselle. Niin. Olihan sillä hieno suku, taito hypätä ja luonnekkaan ei ollut pahimmasta päästä. Lopulta pitkien taisteluiden kautta päädyimme siihen lopputulokseen Milenan kanssa, että kokeilisimme yhtä varsaa ja jos operaatio ei päättyisi aivan täyteen katastrofiin, voisimme harkita Nipan tarjoamista myös julkisesti.

Lähdimme etsimään orille tammaa sillä perusteella, että sen tulisi olla selväpäinen ja estesilmäinen. Prosessi tuntui ikuisuuden kestävältä varastontyhjennykseltä, ja tamma toisensa jälkeen me siirryttiin katsomaan seuraavaa - oli paljon meidän kriteereihin soveltuviakin hevosia, mutta kun yhdistelmään lisäsi vielä sen, että tahtoisimme varsan mahdollisesti omalle kasvattajanimelle, tippui ehdokkaita jonkin verran kelkasta. Muutamaa malliyksilöä me käytiin katsomassa myös paikan päällä pääosin siittoloilla, yhtä seurasimme videoilta Milenan saksalaisen ystävän tilalla Berliinin laidalla. Mikään ei tuntunut kuitenkaan ”Nipalta”. Monien huokaisujen jälkeen aloin (minä pääosin, Milena ei ollut alunperinkään niin intohimoisena mukana projektissa koska ”foal, again? we have few on the stable, aren’t they foal enough?”) jo luottamaan siihen varasuunnitelmaan, että odottaisimme kunnes meidän oma Pulmumme olisi siitosikäinen ja kisannut alle jonkin verran.

Tilanne kääntyi kuitenkin siihen tuttuun älä nuolaise ennenkuin tipahtaa -tilanteeseen, tässä suhteessa kuitenkin iloiseen versioon. Närpiön lähistöllä tallia pitävä Alina oli ilmoittanut facebookissa, että voisi tarjota kuvankauniista tammastaan varsan haluavalle ratsun jäädessä välivuodelle muutenkin. Mustanvärisessä Lotassa oli juuri sitä jotakin, mitä mä olin etsinyt Nipan varsan emästä - ja olihan holsteintamma myös hienosti menestynyt kilparadoilla, kivasta suvusta puhumattakaan. Siinä jäi tallityöt kesken kun mulle tuli kiire laittaa Lindgårdia pyörittävälle naiselle viestiä ja udella, josko olisi mahdollista soittaa ja jutella.

Ja kyllähän me soiteltiin. Sen verran, että niistä puheluista päästiin siihen pisteeseen, että Lotta oli raskaasti tiineenä. Yksitoista hermoiltua kuukautta myöhemmin kuin oppikirjoista konsanaan musta puoliverinen varsoi ruunikon, piirtopäisen tammavarsan, joka sai nopeasti lempinimekseen Namu (”why Namu, can you once name a horse with some elegant nickname, just for me? t. Milena). Siinä hetkessä oli tärkeintä, että varsa oli terve ja kasvoi nopeaa vauhtia korkeutta, mutta puoliverisen kasvaessa ikää alkoi tottakai tulemaan odotuksia ja toiveita siitä, millaiseksi Namu loppupeleissä jäisi. Kaksi selväjärkistä vanhempaa ei aina tarkoita voittoa geenilotossa, mutta me saimme jättipotin. Ruskeasta kasvoi paskan päivän pelastaja, vakavasti otettava kilparatsu, joka valmennuskerta Nipasta muistuttava estehevonen.

Ja mikä tärkeintä, Luodon Grins And Gemstonesista tuli rakkaus.

We have fantasized about the future and now we dream about the past

Namu ottaa leipätyönsä, hyppäämisen, vähän turhankin vakavissaan. Olkoon miten kovatasoinen puoliverinen ja saletisti niitä naapurikarsinoiden kovatasoisia puoliverisiä kovempi, parempi, taitavampi ja muutkin komparatiivit ja taavitkin tähän, niin johonkin olisi hyvä vetää raja taitojensa esittelylle. Taloudellista tai fiksua hyppääjää rouvasta ei nimittäin saa. Siinä mielessä tamma on kyllä fiksu, että se osaa paikata omia sekä ratsastajansa virheitä siinä määrin kuin hevonen ylipäätään voi, sillä on hyvä estesilmä sekä ymmärrystä myös kieltää (vaikka naamasta näkee, miten sellainen ottaa ylpeyden päälle). Mutta pikkuesteet! Ne puoliverinen ylittää aivan samalla tavalla kuin korkeammatkin, eli estekoon huomioiden reippaasti liioitellen. Erityisesti matalilla innareilla välillä hirvittää, kun Rouva Esteratsu yrittää joka ikisellä hypyllä alleviivata, miten on vähän enemmän kuin metrin peli.

Liioittelutaipumustaan lukuun ottamatta tämä on kuitenkin fiksu, mukava ratsu. Hyvällä asenteella työntekoon sekä erilaisiin ratsastajiin suhtautuva, rohkea hevonen, joka ei epäröi pitkän veden, mielikuvituksellisten johteiden tai oikein minkään muunkaan edessä. Namu on enemmänkin sitä uteliasta sorttia, se haluaisi tutkia tutun maastoreitin varrelta kaadetut puut eikä hätkähdä, vaikka kentän laidalla tai kisakatsomossa tapahtuisi mitä. Tuulessa liehuvat lippusiimat, jotka joitakin hevosia säikyttelevät, ovat Namun makuun vain hauskoja räpättimiä.
Vaikka tamma on miten yhteistyöhaluinen ja hillittömän helppo, mukava ratsastaa, se on sen verran pehmeä sekä herkkä suustaan, ettei sovi ihan kelle tahansa. Kunhan käsi on pehmeä ja vakaa, Namun kanssa pääsee pitkälle; esimerkiksi jalan paikalla ei tunnu olevan neidille mitään väliä. Ratsastajan tasapainolla kyllä, Namu ei kovin montaa estettä kokeile, mikäli ratsastaja tuntuu heiluvan ja huojuvan sekä olevan ihan pihalla koko touhusta muutenkin kuin kehonhallinnan suhteen.

Jo kotona työskentelystä nauttiva Namu olisi ihmisenä hyvin suurella todennäköisyydellä joko ammattiurheilija tai jonkin sortin esiintyjä, sen verran se tuntuu yleisöstä sekä kilpatunnelmasta nauttivan. Tamma oikein imee kaiken energian itseensä eikä tunnu väsyvän ennen kuin kotimatkalla, tajutessaan, että nyt kisatouhu on oikeasti ohitse.

Talliarjessa Namu on oikeastaan aika helppo, jos ei nyt ihan unohtaa niin ainakin sivuuttaa. Se kun tuntuu menevän siinä sivussa, niin sujuvaa ihan kaikki tämän hevosen kanssa on. Kun on ensin vienyt pari hevosta pihalle miltei pyörittämällä niiden pöllöillessä syystä tai toisesta, keskustellut kiimakiukkuisen tamman kanssa käytöstavoista ja mitähän vielä, on Namun kaltainen ”mene ja hoida / taluta / kengitä / raspaa / mitävain” -hevonen juuri sellainen, jonka muistaessaan alkaa epäillä tuliko koko hevosta edes hoidettua, tilanteesta kun ei jää muistijälkeä. Tamma ei pyydä herkkuja tai huomiota, se vain seisoo kiltisti, nostaa jalkansa pyydettäessä, siirtyy tarvittaessa, ei tee mistään mitään numeroa ja on kaikessa helppoudessaan se vähänkään kiireisemmän tallityöntekijän zeniläinen hetki, kun aivot nollautuvat. Edes korskeimmat oriit eivät riko Namun hillittyä kuorta, se korkeintaan hörähtää, jos eteen osuu joku oikea adonis.

luonteen on kirjoittanut Lissu T.