Charmelle

ruunikko suomalainen puoliveritamma, 162cm
s. 13.05.2016, kasvattanut ja omistaa VRL-11124
rekisteröity numerolla VH16-031-0591
pitkäsukuinen

palkittu KV-I -palkinnolla elokuussa 2016

i. Oceanous (KV-I, KRJ-I, KV Jälkeläisarvonimi A)
e. Chameleon

"Siitä ei ehkä saa pisteitä rakenteellisesti, kun tuollainen muhkura on. Se ei kelpaa kantakirjaan ja voi olla ettei sitä haluta siitokseenkaan sen ulkomuotojen takia. Ja se vihaa hikiviiloja, aivan kuten sen isä. Mutta on se silti ihana, hirnuu kutsuttaessa ja ei pelkää käyttää sinua tukenaan jos ei jaksa kannatella päätään."

Ruunikko tamma ravasi komeassa kaaressa keskikesän vihertämällä ruohokentällä, häntä jäykkänä ja pää korkealla. Sen mustat harjakset leijuivat ilmavirran mukaisesti ja neitiä ei kiinnostanut vartioimatta jäänyt heinäkasa - laitumelle oli saapunut uusi hevonen. Menna päästi kimeän kiljahduksen ilmoille ennenkuin rauhottui käyntiin, painoi korvat taaksepäin ja lähestyi uutta tulokasta, hampaat irvessä. Kimo esteratsu väisti Mennan iskuyrityksen ja inahti, karauttaen laukalla laitumen toiseen päähän. Tummanruunikko Charmelle säntäsi sen perään, joutui väistämään lentäviä takakavioita ja ajoi lopulta valkoisen puoliverisen kauemmaksi laumastaan. Menna oli selvä johtaja. Se rakasti laumalaisiaan mutta tutustui harvemmin uusiin yksilöihin - jos se tunsi tarvetta tutustua laumaan pyrkivään uuteen jäseneen, se teki sen hankalamman kautta. Ei lämpimiä tervetulotoivotuksia, ei ruokakasalle päästöä. Kalahduksia valkeiden hampaiden lyödessä yhteen, kasvava töminä ajoleikissä. Charmelle ei antanut periksi uusille hevoskavereille helposti, eikä luopunut paikastaan lauman johtajana. Se oli itsepäinen, tiesi kyllä arvonsa ja käyttäytyikin sen mukaisesti muita hevosia kohtaan. Mutta vaikka se tuntui vihaavan karvaisia kavereitaan, se tarvitsi silti laumansa turvaa eikä suostunut jäämään hetkeksikään yksin. Viereisessä tarhassa ulkoileva pullea shetlanninponi ei kelvannut, heidät erotti sentään aita. Aina piti olla ystävä, muuten se tuli läpi aidoista - eikä sillä muuten ollut mitään väliä, oliko piuhoissa sähköt tai lankuissa tuplavahvistukset. Menna keksi kyllä keinon päästä pois.

Charmelle laukkasi tarhan portille kuullessaan omistajansa kutsuvan äänen. Se hörähti kuuluvasti, kuin ilmoittaen että kuningatar oli poistumassa alueelta, ja ojensi kaulansa pitkälle haistellakseen omistajan käsiä. Menna antoi kiinni helposti mutta jakoi näin väärää kuvaa talutuskäyttäytymisestään. Se saattoi innostua pomppimaan, poikoilemaan ympäriinsä tai ihan vain jumittamaan paikalleen - ihan miten sitä huvitti sinä päivänä. Omistaja päästi muutaman komentavan sanan ulos suustaan, ja Prinsessa värähti - se asettui aloilleen hetkeksi, mutta jatkoi poikoilua hetken kuluttua uudestaan. Tänään sillä oli energiaa, se jaksoi temmeltää ja kiusata lyhyenläntä omistajaansa.
Raudatut kaviot kopisivat hiljaa betonilattiaa vasten, kun Neiti Charmelle saapui sisälle tallirakennukseen. Tumma hevonen ojensi kaulaansa käytävällä olevalle heinäpaalille ja uhkasi kumota tyhjän sankon matkan varrelta, mutta omistaja sai kuin saikin tamman turvallisesti, ilman ihmeellisempiä välikohtauksia ja lenteleviä sankkoja, tämän omaan karsinaan. Vaaleanpunainen riimunnaru kierrettiin kalterin taakse ja hevonen sidottiin kiinni, jo varsasta saakka Charmelle oli osoittautunut erittäin levottomaksi persoonaksi, jonka hermot eivät kestäneet varustustilanteita kovinkaan kauaa. Ilman kiinnisitomista neiti näpsä saattoi ottaa ja kävellä ulos karsinasta, tutustumaan vaikka vastapäätä asuvaan suomenhevosoriin (toisin sanoen siis haastamaan kyseisen hevosen kanssa riitaa). Niinpä pienestä pitäen kyseisen hevosen karsinan ovessa oli lukenut 'sidottava hoidon ajaksi' suurin tikkukirjaimin, jotta jokainen Mennaa hoitava tajuaisi sen varmasti.
Vastaostetun pölyharjan punaiset harjakset poistivat tehokkaasti likaa Charmellen melkein ruskealta, pehmeältä karvalta. Menna tyytyi seisomaan paikallaan, leputtamaan takastaan ja aina silloin tällöin vilkaisemaan hoitajaa hieman odottavasti, kuin esittäen kysymyksen "milloin tämä on ohi, milloin pääsemme lähtemään?". Kun harjaava liike saapui tamman mahan alle, leputettu takajalka nousi ilmaan ja tumman tamman pää kohosi korkeammalle tempaisevalla liikkeellä, joka nykäisi hyvin sidottua narua solmussaan. Korvat asettuivat puoliksi luimuun ja hoitaja sai tuntea mustat häntäjouhet kädellään. Charmelle vihasi kaikenlaista koskettelua mahan alueelle, aivan yhtä paljon kuin se vihasi hikiviiloja. Sellaisen koskettaessa tamman märkää karvaa oli väistösuunnitelmat hiottu jo kolmeen kertaan mielessä ja pelästymisleikki alkanut steppailulla, mahdollisuuksien mukaan etuvartalon ilmaannostoilla ja varsinkin takinhihan metsästyksellä käyttäen Mennan omia hampaita apuna.
Muuten Charmelle tykkäsi olla hoidettavana, ja levottomuudesta huolimatta sen kanssa oli helppo työskennellä karsinassa - vaikka Menna rimpuilikin jalkansa omistajan nostaessa sitä ja keräsi vatsaansa erityispaljon ilmaa satulavyötä kiinnittäessä. Eritoten tamma rakasti pelkästään karsinassa hengailua, kun omistaja tuli muutaman porkkanan kanssa sisälle ja rapsutteli valkean tähden kohdalta. Tuolloin Prinsessa saattoi sulkea silmänsä ja unohtaa kovapäisyytensä hetkeksi.

Maneesin reunalla norkoileva apupoika nosti kasvoilleen kevyen virneen, kun tuo ruunikko tamma väisti jo kolmatta kertaa omistajaansa tämän yrittäessä nousta selkään. Satulavyön kanssa oltiin tapeltu tarpeeksi tälle kerralle, ja omistajan hermot paloivat sentti sentiltä jo ennen liikutuksen aloittamista. "Ole nyt aloillas", omistaja tokaisi, asetti päättäväisesti jalkansa vielä kerran jalustimeen ja ponnisti nopeasti. Mennan tajuttua kohtalonsa se tyytyi mulkoilemaan ympäriinsä pahasti, huokaisten syvään.
Tamman askellus oli jokaisessa askellajissa miellyttävää myötäiltävää, mutta nukahtamaan ei satulaan todellakaan ehtinyt, siitä piti puoliverinen huolta. Jos Prinsessan selässä ei oltu valppaana, se saattoi suunnistaa kulkunsa aivan muualle kuin oli tarkoitettu, tai keksiä jotain muuta mukavaa puuhaa itsensä viihdyttämiseksi - samalla se omalla, pienellä nerolla ja kierolla mielellään näpäytti ratsastajaa tämän tekemästä virheestä. Parhaimmillaan Menna oli kuitenkin kovan tason ratsu, sille ei tuottanut hankaluuksia mukailla ratsastajan tahtoa ja yritti parastaan (useimpina päivinä tammalla oli kuitenkin omat mielipiteensä asioihin ja se teki liikuttamisesta niin haastavampaa kuin mielenkiintoisempaakin).