Huvihattara


vaaleanpunarautias (ee/AA) suomenhevostamma, 154cm
syntynyt 13. huhtikuuta 2018 , 10-vuotias

rekisteröity numerolla VH19-018-0004
hevosen on kasvattanut ja omistaa VRL-11124

KTK-II 20. tammikuuta 2019

It's a storm in my iris 'cause you lied, it's raining oceans from my eyes

Kuinka tamman edellinen omistaja löysi Vilman:
”Annetaan ylläpitoon 5-vuotias suomenhevostamma ajanpuutteen vuoksi. ”Vilma” on kantakirjatusta suvusta tuleva (i. Villahaan Huvipulla, e. Kaakkilan Hattaramorsian ei. Vähäpellon Namuvaras) nuori tamma, jonka kanssa toivotaan kelpoisuuden vuoksi suomenhevosten kantakirjatilaisuudessa käymistä. Annetaan mieluiten kotiin, josta löytyisi intoa viedä tammaa kisakentille, potentiaalia jo suvun puolesta löytyy niin koulu- kuin estepuolellekin, miksei kenttäänkin - Vilma itse rakastaa hyppäämistä ja vaatii kokeneen ratsastajan, joka osaa olla tomera ja päättäväinen eikä anna periksi tamman temppuilulle. Kotona irtohypännyt yksittäisenä metriä, ratsastajan kanssa tasoltaan tällä hetkellä noin 70cm ja helppo C/B. Vilma on luonteeltaan energinen, osaa sille päälle sattuessaan olla kunnon tamma isolla T:llä. On kuitenkin hallittavissa, on matkustanut kopissa ja lekurit, kengitys yms sujuu. Sen verta sosiaalinen tapaus, että tarvitsee toisen hevosen/hevosia seurakseen. Etsinnässä hevosmiestaitoinen ylläpitäjä, jota kiinnostaa kilpaileminen ja jolla riittää hermot nuoren tamman kanssa toimimiseen, Vilman kanssa kun jokainen päivä on erilainen eikä koskaan tiedä, millä tuulella hevonen on. Tamma on nähtävissä Seinäjoella, yhteydenotot puhelimitse ja sähköpostiin.”

”Ei kuulosta hyvältä”, Emma tuhahti keittiönpöydän toiselta puolelta, ja käänsi hevoslehden sivun teatraalisen isoeleisesti. ”Mikä vika, meillä on a) suomenhevonen, jos et sattunut muistamaan, ja b) toinenkin ’hieman tammamainen’ otus tallissa? Eikä tämä sinuun mitenkään vaikuttaisi”, Fila pyöräytti silmiään siskolleen ja käänsi katseensa muhun. ”En mä tiedä”, mutisin samalla, kun käänsin katseeni pois naisesta. Mulla ei ollut ollut hevosta Kapteenin jälkeen, ja jostakin kumman syystä Fila oli nyt saanut päähänsä, että aikoi hankkia tavalla tai toisella mulle uuden ratsun. Vaikka sitten ylläpitoon. Tekee hyvää päästä takaisin ratsaille, se oli toistellut mulle ja jotenkin mä olin lopulta luovuttanut ja antanut Filan alkaa etsimään mulle hevosta. Se oli esitellyt mulle muutamia puoliverisiä, mutta olin tyrmännyt suurikokoiset ja romuluiset tykit heti käsittelyssä; tiesin, etten tahtonut liian isoa hevosta. Poni olisi kiva, tai joku pienikokoinen hevonen. Tai jonkinlainen kylmäverinen, vaikkei kaikilla kovin pitkälle päässytkään edistymään. Siltikin, vaikka mä olin osannut luokitella haluamani hevostyypin, en ollut varma olisiko musta ylläpitämään saati sitten omistamaan hevosta. Kapteeni oli ollut ainoastaan mun vuokrahevonen, jonka jälkeen mä olin satunnaisesti liikuttanut maastakäsin Filan ja Emman hevosia. Ja jos suoraan puhuttiin, mä olin ollut siihen järjestelyyn täysin tyytyväinen.

"Beib. Se Vilma vaikutti tosi hyvältä, parhaimmalta mitä mä olen sulle ehdottanut. Mä katsoin myös pari youtube-videota siitä, sillä on tosi kiva hyppytyyli. Mikset sä antais sille edes mahdollisuutta?" Fila heitti satulan ruunikon puoliverisen selkään, ja kiersi laskemaan satulavyön. Mä ojensin käteni Eepille ja kohautin harteitani. "No, ehkä mä, ehkä mä voisin antaa sille mahdollisuuden. Mutta, tämä ei ole mikään lupaus että mä otan sen", sain loihdittua huulilleni pienen virneen, kun Fila katsahti muhun voitonriemuisena.


I've been crossing all the lines, kissed your girls and made you cry

Huvihattara on nimensä veroisesti yhtä hauskaa hattaramössöä koko poni, ainakin jos katsoo vaaleanpunaisten sydänlasien takaa. Vilma on valehtelematta yksi huumorintajuisimmista hevosista, ketä olen koskaan nähnyt - vaikkei meidän huumorintajumme aina kohtaakkaan. Tamman mielestä stand up -shown hauskimpaa viihdettä ovat ehdottomasti hoitotilanteissa possuilu, kaiken juuri viimeksi eilen ja sata kertaa sitäkin ennen nähdyn säikkyminen sekä mielensä osoittaminen esimerkiksi taluttaessa. Nuori suomenhevonen osaa myös olla sen verran tohelo, että se saattaa rehellisesti ihan vain unohtaa, että siinä estetolpan päällä roikkuu vielä kolmen kierroksenkin jälkeen se sama takki, jota piti säpsähtää jo alkuverryttelyissä. Koskaan ei Viipun kanssa kahta samanlaista päivää kyllä tule, ja se on omasta mielestäni taas se hauskin puoli tässä - vaikkei niin kovasti aina olekaan naurattanut, kun ollaan esimerkiksi jumitettu risteyksessä se kymmenen minuuttia sen postilaatikon takia, tai kun olen metsästänyt rautiasta laitumelta päästä päähän vain, koska sitä huvitti spurttailla.

Hoitotilanteet, nuo arjen riemut ja kauhut yhdessä Huvihattaran muotoisessa ponipaketissa. Varmuuden vuoksi on paras sitoa tamma kiinni, olit sitten harjaamassa tai satuloimassa sitä - utelias lapsi kun ei osaa olla aloillaan, ja hyvin helposti tilanne johtaa siihen että joko 1) Vilma pakenee ja löytyy kauralaarilta, toisen hevosen karsinasta heiniltä tai tallipihasta kiusaamasta muita 2) Vilma pyörii (se sanoisi tätä vain venyttelyksi) ja talloo varpaat TAI liiskaa seinän ja itsensä väliin (vahingossa), hyvässä tapauksessa molemmat 3) Vilma levittää harjat, heittelee niitä ja lopuksi viskaa ämpärin tai harjakassin jalkojensa juureen niin, että voi astua sisälle itse. Jos kuka niin tämä poni ei todellakaan ymmärrä, ettei ole pienimmästä päästä, ja ohittaen kaikenlaiset sikailut, tamma olisi hellyydenkipeänä tulossa syliin jos vain antaisi luvan. Ipana rakastaa niin huomiota kuin sen kerjäämistäkin, ja ylimääräinen energia esimerkiksi käytävällä seisoessa menee siihen, että Vilma koittaa keskittää jokaisen tallissa olijan huomion itseensä - hyvä puoli on, että se yleensä loppuu komentamalla. Mikä toimii Huvihattaran tapauksessa myös yleisenä ohjeena: ole jämpti, älä anna periksi sen pelleilylle. Jos sitä ei huvita nostaa kaviota, se pitää silti pistää se nostamaan. Jos se pullistelee vyötä laitettaessa, sille sanotaan ettei ole aika leikkiä ilmapalloa. Ja jos se ei millään antaisi laittaa kuolaimia, sen kanssa tapellaan niin kauan että ne suitset ovat kokonaan päässä. Uusien ihmisten kanssa Vilmalla menee hetkiä, että se tajuaa näiden olevan siinä "johtajan" asemassa, mutta selkeällä ja määrätietoisesti tammaa ojentamalla sen saa kyllä lopettamaan jos jonkinmoiset juntteilut. Ainakin hetkeksi. Eikä se varustaminenkaan ole mikään kolmas maailmansota edes neidin tammamaisina päivinä, jos pitää päänsä. Ja kun sen pään pitää, sujuu Vilman kanssa oikeastaan kaikki hoitotoimenpiteet ihan fine - se ei ole aggressiivinen ja hyökkäile päälle, antaa laittaa remelit sun muut ja on ainakin tähän mennessä pitänyt myös eläinlääkärin sekä kengittäjän tapaamisesta.


Dancing in the red rain, falling like a tear stain, only for your cold ghost

i. Villahaan Huvipulla KTK-II
punarautias, 155cm
ii. Parodian Hassuttaja KTK-II, SLA-I
rautias, 164cm
iii. Pikku Hasseli
KRJ-II, YLA2, SLA-I
iie. Pintaliitäjä
KRJ-II, SLA-I
ie. Mäkisuon Kaneli
rautias, 156cm
iei. Liinavuoren Eemeli
iee. Kiljavanilja
e. Kaakkilan Hattaramorsian KTK-II
vaaleanpunarautias, 154cm
ei. Vähäpellon Namuvaras
KTK-I, KRJ-I, ERJ-I, KERJ-I, VVJ-I, SLA-I*, YLA1
punarautias, 148cm
eii. Namiska
KTK-II, KRJ-I, ERJ-I, KERJ-I, VVJ-I, SLA-I*, YLA1
eie. Mettänneito
KRJ-II, ERJ-I, KERJ-II, VVJ-I, YLA2, SLA-I
ee. Ch Anopinkauhu
KTK-II, KRJ-II, YLA1, SLA-I, ERJ-I, KERJ-II
vaaleanruunikko, 154cm
eei. VIR MVA Ch Marrasmieli
KTK-II, KERJ-I, YLA1, SLA-I*
eee. Leskenlempi
KRJ-II, KERJ-II, SLA-I

Ei käytössä jalostukseen.
s. 10.10.2021 o. Hitonmoinen Kalaonni vaaleanpunarautias, 146cm i. Kalaonni Kaislikossa om. Kaihovaara
 

I will hang around until you want me, I will hang around until you break me

1. NJ, irtoSERT: 06.03.2019 Valmari, pt. Jannica
2. NJ, irtoSERT: 03.05.2020 Haltiasalo, pt. Terhi
3. NJ, irtoSERT: 10.08.2020 Valokylän talli, pt. Lissu T.

1. NJ, MVA-SERT: 25.07.2021 Kurjenpesä, pt. Lissu T.

KTK-II: 18 + 18 + 18 + 18 = 72p (20.01.2019)

Maksimitasot helppo A ja 110cm

Jaoksen alaiset koulukilpailut, 42 Jaoksen alaiset estekilpailut, 26

23.07.2020, Koistila - Helppo B - 2/48
29.07.2020, Koistila - Helppo B - 4/48

23.07.2021, Yemene - Helppo B - 2/40

03.08.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo C - 5/60
09.08.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo C - 1/60
16.08.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo C - 6/60
18.08.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo C - 1/60
21.08.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo C - 6/60
23.08.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo C - 1/60
26.08.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo C - 5/60

05.08.2021, Yemene - Helppo B - 2/40
06.08.2021, Yemene - Helppo B - 2/40
06.08.2021, Yemene - Helppo B - 1/40
09.08.2021, Yemene - Helppo B - 1/40

11.08.2021, Yemene - Helppo B - 6/38
12.08.2021, Yemene - Helppo B - 5/38
13.08.2021, Yemene - Helppo B - 3/38
19.08.2021, Yemene - Helppo B - 6/38

03.09.2021, Yemene - Helppo B - 3/40
06.09.2021, Yemene - Helppo B - 4/40
09.09.2021, Yemene - Helppo B - 1/40

02.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 5/30
02.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 2/30
05.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 3/30
09.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 3/30
12.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 2/30
13.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 3/30
14.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 2/30
15.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 2/30
18.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 2/30
21.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 1/30
29.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 3/30
30.09.2021, Teilikorpi - Helppo A - 1/30

11.09.2021, Yemene - Helppo B - 3/40
13.09.2021, Yemene - Helppo B - 2/40

05.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo A - 5/60
06.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo A - 1/60
15.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo A - 3/60
20.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo A - 2/60
26.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo A - 5/60
29.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo A - 3/60
30.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - Helppo A - 1/60

02.08.2021, Yemene - 110cm - 6/40
10.08.2021, Yemene - 110cm - 3/40

12.08.2021, Pähkinälaakso - 80cm - 2/72
19.08.2021, Pähkinälaakso - 80cm - 4/72

11.08.2021, Teilikorpi - 100cm - 5/30
14.08.2021, Teilikorpi - 100cm - 5/30
18.08.2021, Teilikorpi - 100cm - 4/30
20.08.2021, Teilikorpi - 100cm - 1/30
21.08.2021, Teilikorpi - 100cm - 1/30
24.08.2021, Teilikorpi - 100cm - 1/30
27.08.2021, Teilikorpi - 100cm - 4/30

18.09.2021, Breawa - 80cm - 2/50

23.09.2021, Yemene - 100cm - 5/40

26.09.2021, Yemene - 110cm - 2/40

07.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - 80cm - 1/60
08.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - 80cm - 2/60
17.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - 80cm - 7/60
18.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - 80cm - 7/60
18.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - 80cm - 3/60
22.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - 80cm - 1/60
24.10.2021, Hiivurin Suomenhevoset - 80cm - 4/60

08.01.2022, Mäntykatve - 100cm - 1/30

01.03.2022, Teilikorpi - 110cm - 5/30
01.03.2022, Teilikorpi - 110cm - 2/30
06.03.2022, Teilikorpi - 110cm - 4/30
11.03.2022, Teilikorpi - 110cm - 4/30


It's the savage island scene, you get lost in neon green and you fall in the obscene


20. kesäkuuta 2021, Hattara vaihtaa omistajaa

Milena ja Luisa olivat hoitaneet Huvihattaraa kuin omaansa ja tamma oli ollut Hermannilla ylläpidossa jo useamman vuoden. Milena oli ratsastanut tammaa melkein päivittäin ja treenannut Vilmaa kilpailut mielessä; tavoitteena oli kesällä 2021 startata niin koulu- kuin esteradoilla. Vuoden vaihteen jälkeen rautias suomenhevonen kuitenkin loukkaantui ja joutui sairaslomalle toipumaan.
"Jos me vain voitaisiin niin pistäisin tuon pieniin päin nyt heti, se on kuitenkin kantakirjattu ja hyväsukuinen. Eikä luonteellisesti tai taidoiltaankaan pahimmasta päästä", Milena hymäili seuratessaan talliapulaisena toimivan Justuksen työskentelyä liinan päässä juoksevan Vilman kanssa.
"Älä muuta sano, voisi jopa harkita kotiin jätettävää varsaa jos niikseen tulisi. Oletko sä yrittänyt kysyä siltä Amandalta josko tätä saisi kuitenkin käyttää jalostukseen?", Luisa vilkaisi nopeasti vaaleahiuksista naista vierellään.
"Tarjosi ostettavaksi koko eläintä, mutta mä olin silloin vuokrapaikoilla Vireessä joten kieltäydyin."
"Myisiköhän se vielä tuota meille?"

Kyllähän se myi. Juhannusta edeltävänä viikonloppuna Amanda matkusti M. Hermann Stablesin tiluksille tervehtimään tammaansa, ja muutaman tunnin kuluttua, kun nainen jatkoi matkaansa paikalliseen hotelliin, oli omistajanvaihdos tehty. Huvihattara oli virallisesti Milenan ja Luisan, ja tottakai seuraavana vuorossa oli suuri orinmetsästysoperaatio.


7. tammikuuta 2019, ensimmäiset treenit Belgiassa
Vilman edellisen omistajan Amandan tarinaa (IRL omistaja pysynyt samana)

Rautias suomenhevonen tökkäsi turvallaan viereisessä tarhassa olevaa, punaisenväristä puoliveristä. Isokokoinen hevonen säpsähti taaksepäin, antoi korviensa liikkua levottomina ja pärskähti sitten hermostuksissaan. Fullneck-loimeen puettu poni ymmärsi ystävänsä pysy loitolla -vihjeen nopeasti, käännähti kengitetyillä kavioillaan ja maleksi aidan vierustaa toiseen reunaan, jossa se heitti päänsä aidan yli ja jäi seuraamaan mun kulkuani kohti tarhaa. Mä hymyilin typerästi tamman rakkaudenosoitukselle samalla, kun puristin muuttolaatikoista löytynyttä, uutuutta ja puhtautta hohkavaa riimunnarua.

Mä olin saanut uuden asunnon näyttämään asutulta yllättävän nopeasti. Olin yllättynyt positiivisesti huomatessani keittiön olevan oikeasti TILAVA, jossa ei joutunut vaaraan vasikan kokoisen Ruusan seuratessa perässä ja seisoessa jalkojen takana. Kaikki oli tavallaan alkanut hyvin, en ollut törmännyt useaan samassa talossa asuvaan ihmiseen mutta niihin, jotka olin tavannut, olin kyllä tykästynyt - vaikken sitä kieltä vieläkään osannut, edes alkeita. Siitäkin huolimatta mä olin pärjännyt hyvin, ja viimeinen etappi oli enää aloittaa uudessa työpaikassa - mikä, by the way, jännitti mua jonkin verran. Mä olin työskennellyt edelliselle työnantajalleni jo opiskeluaikoina, ja pysynyt lafkassa yllättävän lojaalisti pari vuotta. En mä enää muistanut, miltä tuntui aloittaa uutena (varsinkin ulkomaalaisena) työntekijänä täysin vieraassa paikassa.

Klipattu karva oli siistissä kunnossa loimen alla. Mä olin sitonut Vilman kiinni sen karsinan vieressä olevaan pesuboksiin, raahannut sen ratsastuskamat lähemmäksi ja livahtanut sitten ponin ruskean kyljen taakse seurailemaan tallin menoa samalla, kun sudin enimpiä pölyjä. Nuori mies kuljetti punaista piirtopäätä pitkin käytävää täydessä varustuksessa, ensimmäisenä päivänä tapaamani Nora työnsi kottikärryjä karsinasta toiseen ja pysähtyi hetkittäin juttelemaan niin vanhemmalle, harmaahiuksiselle miehelle kuin vaaleahiuksiselle, nuorehkolta näyttävälle naiselle, jonka syli oli täynnä satulahuopia. Jokainen mut huomannut oli tervehtinyt mua nopeasti ja suonut lämpimiä hymyjä, ja kun vanhahko mies asteli Vilman viereen mun satuloidessa sitä, mua ei jännittänyt niin paljon. Enää. "Hyvännäköinen hevonen, mitä lajia kilpailette?", mies tarjosi naruja räplänneelle suomenhevoselle kättään haisteltavaksi, ja korvat hörössä tamma olikin päätynyt puhisemaan vieraan lämmintä kämmentä vasten. "Öh, kiitos paljon. Me ei kisata, tarvitaan paljon treeniä vielä, mutta tarkoituksena olisi lähteä pienistä koulu- ja esteluokista", vastasin hieman hämmentyneenä miehelle, joka nyökytteli vakuuttuneesti. "Enhän mä edes esittäytynyt, anteeksi. Frans Lévesque, Challinorin kenttävalmentaja", Fransin ruskettuneille kasvoille nousi pieni hymy, kun Vilma näpräsi miehen arvokkaalta näyttävän toppatakin hihaa. "Äh, Vilma lopeta. Anteeksi tuon puolesta. Ramírez Amanda, hei vain", sain rautiaan satulavyön kiristettyä, jonka jälkeen tökin tamman turvan irti miehen hihasta ja tarjosin omaa kättäni käteltäväksi - satavarmana siitä, että mun meikatuille poskille oli kohonnut pieni puna. "Nämä on näitä, kaikkihan nämä aina tarttuu jostain kiinni - ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä. Minkä rotuinen tämä on?" mies hörähti lempeästi mun perääni, kun kävin hakemassa Vilman suojat karsinan edestä. Kyykkiessäni tamman jaloissa mä vaivoin älähdin hevosen roduksi suomenhevonen. Ja heti perään ärjäisin ponille, joka nosti jalkaansa väistäen suojaa. Hienoa. Ja hyvin kaunis katsaus Lévesquelle meidän arjesta. Hemmetti.

"No niitä ei paljon täälläpäin näe, yhdellä tutun tutulla oli kymmenisen vuotta sitten juoksemassa yksi teikäläinen. Kävivät sen kanssa pohjoisemmassa kilpailemassa, Ruotsissa ehkä? Oli kuulema mukavan tasapainoinen ja pitkähermoinen hevonen, toisin kuin ne hänen lämpöisensä", Frans uppoutui kertomaansa, ja nyökyttelin hieman vieraskoreana miehen jutuille. "Tämäkin on itseasiassa koulutettu kärryjen eteen parivuotiaana, mutta enemmän huvin vuoksi ja kokemuksen takia. Ei tällä ole juoksijoita suvussa, vaikka nämä moneen taipuvatkin", punnersin itseni ylös suomenhevosen peräpään luota ja taputin muutaman kerran sen kiiltävää karvapeitettä.

"Älä anna sen valua uralle, pidä huoli ulkopohkeen ja -ohjan tuesta ja kanna kädet. Väistön aikana muista mihin pyrit: siihen rentouteen. Huolehdi ettei Vilma väistä ohjaa vaan pohjetta."

Vilma koitti lusmuta väistön aikana. Ainakin se tuntui siltä. Mä otin sisäohjalla tamman pysähdyksiin, hengitin syvään ja annoin uudestaan väistöön ohjaavat pohkeet. Suomenhevonen oli kuin olikin kuulolla, väisti muutaman askeleen nätisti ja suoristui käskystä. Korvat terhakkaasti eteenpäin suunnattuina se otti reippaat käyntiaskeleet eteenpäin, vastasi mun ulkopohkeen pyyntöön nätisti ja väisti takaisin - ei kuitenkaan uralle saakka, kuten Fila oli meille opettanut. Kuten Fila oli mulle opettanut: piti muistaa tukea hevosta ulkoavuilla, ettei se tosissaan lähtenyt sinne vakituiselle ratsastustielle, vaan pysyi kiltisti uran sisäpuolella. Muutamia toistoja viisaampina vaihdoin suuntaa ja pyysin suomenhevoselta myös oikeaan kierrokseen pohkeenväistöjä - jotka toimivat yllättävän hyvin alusta saakka. Mä olin ylpeä mun ponista.

"Sisäohja huolehtii taivutuksesta, sisäpohje antaa hevoselle mahdollisuuden pyöristyä sen ympärille. Ulkokädellä säädellään taivutusta ja huolehditaan ettei lapa karkaa, ulommainen jalka pitää hevosen takapään mukana taivutuksessa. Simppeliä, eikö?" Fila oli todennut mulle ja iskenyt pinkin glitterraipan vasten paljasta kämmentään. Suomenhevonen mun allani säpsähti hieman, mutta jatkoi ympyrällä mun yrittäessä löytää Vilman säätimiä. Niitä elintärkeitä nappuloita, joista tietäisin, kuinka paljon tamma tarvitsi mitäkin apua taivutuksessa. Mä olin jo ollut liian kova, ja poni oli selkeästi liian sisällä. Toisella kerralla se ei taipunut ollenkaan.

Kädet mahdollisimman vakaina mä istuin harjoitusraviin, annoin suomenhevosen etsiä sopivan vauhdin ja askeleen, sen jälkeen siirtyen voltille päätyyn. Hyvin varovainen ulkopohje ja sisäkäsi, ettei poni karannut liikaa sisälle, kokemuksesta mä tiesin että sisäpohjetta sai olla hieman enemmänkin. Ja ulkokädellä sai säätää taivutusta, siitä hevonen ei suuttunut. Kunhan sitä ei jäänyt vetämään suusta - kuten mulla oli vielä jokin aika sitten tapana. Kun me oltiin päästy eteenpäin ongelmasta käsien vähäinen joustavuus, oli myös ulkokäden nykiminen ja vetäminen jäänyt. Suomenhevonen pärskähti voltin päätteeksi ja taputin sitä kaulalle, jatkaen kuitenkin harjoitusravissa pitkää sivua uran vieressä. Kentän toiseen päähän Vilma sai tehdä rennomman, suuremman ympyrän, jonka jälkeen mä kuitenkin testasin sitä pyytämällä pysähtymään aika ajoin. Suomenhevonen tuntui hyvältä molempiin suuntiin, ja ottaessani välikäyntejä ennen viimeisiä laukkaharjotteita mä hymähdin itsekseni. Fila oli saanut meidät sopivaan alkuun Suomessa, josta me voitiin ratsukkona lähteä kehittymään valmentajien avustuksella täällä. Ilman tätä aloituspistettä me saatettaisiin olla ponin kanssa täysin hukassa.

Laukassa mä kokeilin muutamia voimakkaita nostoja, joiden onnistuessa me pyöritettiin pari volttia ja loivempaa ympyrää ennen käyntiin siirtymistä - mikä oli hieman työn takana, tamman innostuessa laukasta huomattavan paljon. Saatuani kuitenkin nostot ja laskut suhteellisen kuriin mä pyysin suomenhevoselta muutaman kerran pohkeenväistöjä käynnistä, pysähtymisen ja laukannoston. Ensimmäisillä kerroilla hevosen kanssa sai tosissaan tapella siitä, ettei siitä pysähtymisestä oijottu suoraan neliin, mutta valtataistelun oltua ohi Vilma jaksoi keskittää päänsä työntekoon ja laukasta tuli alusta saakka voimakasta, eikä enemmänkin sellaista 'joko saa mennä nyt ryntään' - Huvihattaratyyliä. Otettuani toisenkin kierroksen ja oltuani tyytyväinen ponin työpanokseen, mä annoin suomenhevosen laukata muutaman kierroksen molempiin suuntiin itse taistellen kevyessä istunnassa.

"Rauhoitu, anna mä heitän loimen päälle", mä mutisin tuskastuneena ohjien päässä pyörivälle tammalle, joka ei malttanut odottaa. Mä olin jalkautunut Vilman selästä ja päättänyt kävellä loppukäynneistä osan maasta käsin kentällä, mutta takapäätään väistävä suomenhevonen ei tehnyt hommaan tarttumisesta mitenkään erityisen helppoa.

"Tuletko etsimään mut vaikka, sanotaan tällä viikolla, niin katsotaan kenen kanssa te voisitte alkaa työskentelemään?"

Perkeleen Frans pääsi taas yllättämään mut, ja mä säpsähdin (varmasti hyvin huomattavasti). Mä nyökyttelin kentän laidalla seisovalle miehelle, ja käytin tilaisuuteni hyväksi suomenhevosen keskittyessä tulokkaaseen - loimi nopeasti selkään ja soljet edestä kiinni. Olin mäkin nilkki.


5. tammikuuta 2019, kuinka Vilma ja Amanda muuttivat Belgiaan
Vilman edellisen omistajan Amandan tarinaa (IRL omistaja pysynyt samana)

"Mä muutan Belgiaan."

"Tuo surullisenkuuluisa lause, jota mä olin toistellut riittämiin viime aikoina. Lause, jonka ääneensanominen sai mut ostamaan hevosen, irtisanomaan mun laittaman ihanan asunnon vuokrasopimuksen ja kutsumaan vanhemmat jo valmiiksi käymään seuraavalla lomalla.

"Kaikki alkoi, kun mä sain työtarjouksen Belgiasta. Omalta alaltani, hyväpalkkaisen ja täysin nykyisestä työstäni poikkeavan. Olin sen pidempään miettimättä ottanut paikan vastaan, jonka jälkeen totuus iski vasten mun kasvojani avokämmenellä: mitä mä tekisin Vilmalle? Entä mun orastavat suhteeni, vakituiset leikkikaverit? Enkä mä hitto vie edes puhunut ranskaa.

-

Espoo, Suomi
"Eihän tämä tilanne siis tosiaankaan pysy nyt samana, ja mä olen hyvin pahoillani että tilanne muuttui näin nopeasti”" mä olin sopertanut puhelimeen samalla, kun olin seurannut loimeen puetun suomenhevosen ruokailua kirpeässä pakkasessa.
"Eihän näille mitään mahda tietenkään, mutta harmittaa toki että ehdit aloittaa Vilman kanssa niin hienosti, varsinkin kun nykyään tuntuu että saa kunnollisia ylläpitäjiä etsiä koirien ja kissojen kanssa. Ja sä et ollut kiinnostunut sen ostamisesta?" Vilman omistaja oli kysynyt. ’En mä tällä hetkellä halua omistaa hevosta’, mun piti sanoa. Mutta. MUTTA. Sen sijaan mä kysyin hintaa.
"Saat sinä sen osamaksullakin, jos ei ole tuota summaa antaa kokonaisuudessaan käteen nyt" oli ollut lause, joka oli sinetöinyt mun mieleni. Ja niin musta tuli poninomistaja. Osamaksuponin.

""Tuot sitten sitä aitoa belgialaista suklaata kun tulet Suomessa käymään", Fila oli vinkannut samalla, kun kyykisteli Vilman jalkojen juuressa. Tasainen saksinnan ääni oli paikoittain ainut ääni tallikäytävällä, kunnes hiljaisuuden rikkoi rautias poni, joka osoitti mieltään vuohiskarvojen siistimisestä.
"Katsotaan nyt, miten mä saan tän hevosen sinne. Ja missä se meinaa siellä asua", huokaisin ja silitin läsipäisen tamman poskea.
"Mä itseasiassa kuulin, että tutun joku enon siskon kaiman naapuri tai joku oli lähtenyt justiinsa Monsiin töihin eräälle yksityistallille. Jos sä haluat, mä voin kysellä mikä se talli oli, jos saisit Vimpan sinne." Hemmetti Fila oli taitava. Se oli auttanut mua jo tarpeeksi ja enemmänkin, ja sitten se meni ja hankki mulle vielä tallipaikankin, hyvä kun ei käynyt puruttamassa sitä valmiiksi vielä. Se oli niin helvetin taitava saamaan mut koukuttuneeksi itseensä, että mä tiesin, että tulisi olemaan hankala lähteä. Jättää Fila Suomeen. Mutta minkä sille mahtoi, sillä oli Emman kanssa talli pyöritettävänä. Enkä mä ollut varma: vaikka mua pelottikin lähteä yksin, mä koin hyvästien Suomen kamaralla tulevan olemaan helpompia kuin Belgian päässä.

"Sitten tuli se ilta, kun mä pakkasin meidän omaisuuttamme tallin varustehuoneesta pahvilaatikkoon ja Filalta lainattuun kisakaappiin. Tapojeni mukaan mä olin asetellut kaiken nätisti ja järjestyksessä, teipannut laatikon kiinni ja kirjoittanut isolla päälle Vilman nimen. Mä lähtisin Belgiaan ennen Vilmaa, joten mä olin pakannut yhden tallille jätettävän kassin, johon olin pussittanut tamman ruuat seuraavalle päivälle - poni lentäisi vasta seuraavana päivänä mun menoni jälkeen, jotta voisin olla vastaanottamassa sitä paikan päällä.

"Jos haikeus ei iskenyt siinä vaiheessa, kun pyyhin pölyjä kaapin tyhjiltä hyllyiltä, se iski viimeistään siinä vaiheessa, kun syötin suomenhevoselle muutaman porkkanapalan, toivotin hyvät yöt ja pakenin silmiin pyrkiviä kyyneleitä pehmeälle nahkapenkille autoon. Vaikka mä kuinka koin, että oli jo aikakin kääntää uusi sivu meidän (tai siis mun, koska olin omistanut Vilman vasta tosi pienen ajan) elämässä, mä en pitänyt yhtään siitä että tuttu ja turvallinen ympäristö sekä päivittäiset rutiinit vaihtuisivat vieraaseen maahan, uuteen työhön ja vieraisiin toimintatapoihin. Mä olin juuri se henkilö, joka kangistui vanhoihin kaavoihin ja rakasti sitä, että asiat hoidettaisiin tietyllä tavalla päivästä toiseen.

-

Mons, Belgia
Isä hakkasi etusormillaan vuokratun Range Roverin rattia ja katsoi silmät kiiluen maisemia, samalla kun mä kyttäsin Google Mapsia ja näpläsin kynsinauhoja hermostuksissani. "Papa, por favor. Lopeta tuo naputtaminen, särkee sielua", mutisin ja vilkaisin sivusilmällä ruskettunutta miestä, joka kohotti kulmiaan ja virnisti. "Rauhoitu Amanda, por favor rakkaani", isä koitti kannustaa seuratessaan liikennettä ratin takaa, ja mä vedin pienen hymyn huulilleni, vaikka tilanne oli enemmän sitä luokkaa että huulen teki mieli vapista ja mun purra hermostuksissani hampaat siihen kiinni. Ja mitä lähemmäs me karttasovelluksen sinisen viivan mukaan päästiin, sitä enemmän mä kaipasin hermosavuketta ja pakoreittiä. Vaikka mä olin yleensä hyvin päättäväinen ja määrätietoinen, ja sitä ihmistyyppiä, joka vie asian loppuun saakka kun on sen päättänyt, tänään musta oli jäljellä vain rippeitä. Se itsepäinen nainen oli jäänyt Suomeen ja toivoin Filan lähettävän sen mun perääni, muuten mä en selviäisi.

"Kun uudenmallinen auto lopetti tasaisen hurinansa ja hiljeni tallia muistuttavan rakennuksen eteen, mä täytin keuhkoni ilmalla ja kampesin itseni ulos autosta. Isä seurasi esimerkkiä ja lähti reippaasti kohti ensimmäistä näkemäänsä ovea, jolloin mä nöyränä naisena lähdin ottamaan vastahakoisia askeleita miehen selän takana. Kohteliaana herrana isä avasi oven ja päästi mut ensimmäisenä sisään, jolloin mä olin törmätä punahiuksiseen, nuorelta näyttävään naiseen. Tai tummanpunahiuksiseen. Ehkä brunetteen mahonkisella vivahteella.
"Anteeksi mä en tiennyt että sieltä on tulossa joku", mä sopersin pyöreäposkiselle naiselle, joka hymyili leveästi ja totesi olevansa ihan fine.
"Teitä mä en olekkaan ennen nähnyt, Geiger Nora", mä tartuin naisen käteen ja puristin hellästi, "Amanda Ramírez, ja tässä on mun isäni, Juan. Mun hevoseni muuttaa tänne." Isä ojensi kätensä Noran käteltäväksi ja hymyili leveästi - se selkeästi laadun ystävänä piti siitä, että ainakin ensimmäinen, johon me törmättiin, oli kohtelias ihminen.
"Herra Ramírez, Amanda, tervetuloa Challinoriin. Anna mä saatan teidät sisälle niin katsotaan löytyisikö jompaa kumpaa tallin omistajista, he varmasti osaavat auttaa teitä paremmin alkuun kuin mä. Toimin siis täällä hoitajana, en mä esimerkiksi noista virallisista puolista tallipaikkojen suhteen tiedä kauheasti", Nora naurahti, asetti kädessään kantamansa talikon nojaamaan tallin seinää vasten ja johdatti meidät sitten ylellisen rakennuksen sisälle. Paikka näytti olevan enemmän kuin kunnossa, ja vastasi oletuksia kaikin tavoin - siitä ja ystävällisestä tallitytöstä siis plussia, jotka rentouttivat mua hieman. Edessä olisi kuitenkin vielä pahin, itse pääjehujen tapaaminen.

""Aimee, täällä olisi Ramírezit, tuovat hevosen tänne", Nora huikkasi ovelta, ja avasi sitä niin, että mä tajusin kyseessä olevan satulahuone. Nopea vilkaisu seinällä roikkuviin, siististi kasattuihin suitsiin, jonka jälkeen mä huomasin meidän luokse saapuneen vaaleaverikön.
"Aimee Challinor, teidän täytyy olla Amanda jonka kanssa mä olenkin jo puhunut puhelimessa”, tallinpitäjä ojensi kätensä mua kohti, ja nyökytellessäni myöntävästi mä esittelin isän naiselle.

"Étables Challinorissa oli hulppeat tilat. Ja tilukset. Mä olin pysynyt suurimman osan esittelykierroksesta hiljempaa, ihastellut lähinnä ympärillä avautuvia näkymiä meidän uudesta kotitallista, kun isä oli vetänyt päälle sen sosiaalisen puolensa ja keskustellut Aimeen kanssa ties mistä kaikesta - suurin osa, jota mun korvani sivusta kuunnellen oli rekisteröinyt, oli ollut kentän ja tarhojen pohjista sekä tallirakennuksen entisöinnistä puhumista, johon mulla ei ollut yhtään mitään sanottavaa. Meillä otti aikaa kiertää rauhassa koko paikka, ja kun me vihdoin palasimme talliin, Aimee esitteli vielä Vilmalle varatun karsinan. "Se onkin jo laitettu valmiiksi, joten siihen vain hevonen kunhan tulee. Tarhoja me käytiinkin katsomassa, jos sä haluat laittaa Vilman tänään tarhaamaan suosittelisin jotain ohutta loimea, siellä ei ole hirveän kylmä mutta illasta kuulema kiristyy hieman. Meidän tallityöntekijät ovat täällä teitä varten, heiltä voi kysyä aina apua. Nyt mun pitää mennä, mutta tervetuloa vielä, ja oli erittäin mukava tavata, herra Ramírez". Aimee käännähti kannoillaan, soi meille hymyn ja lähti sitten tyynen rauhallisesti kävelemään kohti tallin ovea. "No eihän se ollut niin paha? Ja tämä paikka on ihan loistavassa kunnossa, kyllä teidän kelpaa täällä olla", isä katsoi mua kohottaen kulmaansa kysyvästi. "Ei. Kai. Kai me viihdytään."

"Ei mennyt kauaa, kun suurikokoinen hevosrekka parkkeerasi itsensä tallirakennuksen eteen. Nohova nuori mies hyppäsi hytistä alas papereitaan selaillen, ja kun tuo oli merkannut muutaman merkinnän nivaskaansa mun kanssa käydyn keskustelun perusteella, viittoi tuo apukuskin ulos kyydistä. Yhteistuumin ruskettuneet miehet laskivat rekan lastaussillan, jonka jälkeen toinen heistä kiipesi sisälle. Hetken oli jo hiljaista, ja mua alkoi jopa pelottamaan, oliko Vilma oikeasti tuon ajoneuvon kyydistä (koska miestä ei kuulunut ulos) - tai pahempaa, oliko mun tammani kasvattanut pirun sarvet matkansa aikana ja tappanut kuskin sisälle heti hänet nähdessään? Lopulta kuului kuitenkin kimakka inahdus, muutama isku kumimatotettuun lattiaan ja sen jälkeen punaisella loimella varustettu pylly laskeutui alas ramppia. Suomenhevonen pyörähti riimunnarun päässä kavioiden rummuttaessa laatoitettua maata vasten, heitti ilmoille sellaiset saapumisserenadit ettei yksikään lähiseudun hevosista jäänyt epätietoiseksi Vilman saapumisesta, ja rauhoittui sitten nuuhkimaan kuljettajan tikattua toppatakkia. Mä hain tamman omiin käsiini ja kiitin kyydistä, talutin ponin sen upouuteen yksiöön ja sain pitkästä aikaa kunnollisen hymyn huulilleni.

""Vilma. Muistakin kotiutua hyvin, sä pääsit vihdoin arvoiseesi talliin asumaan", mä mutisin tammalle ja virnistin pienesti hevosen jäädessä syömään heiniään karsinaansa. Vilman pää nousi hetkeksi kasasta, korvat liikahtelivat uteliaana ja lopulta tuo tuhahti mulle. Jäi nähtäväksi, miten meillä menisi täällä.


 

ulkoasu © Narie, muokkaukset ja kaikki muu © Huviluoto 2019-2021, jollei toisin mainita / sivun ja boxien taustat © amretasgraphics | tämä on virtuaalihevonen