Doricemay

Mun katse seurasi tietokoneen ruudulla ravaavaa ratsukkoa: loppukesän auringonsäteet saivat ruunikon puoliverisen karvan kiiltelemään ja hevosen varjon liittymään koulurataa suorittavan parivaljakon mukaan jokaisessa käännöksessä. Pienen huokauksen saattelemana mä painoin pausen äidin kuvaamalle videolle ja avasin nettiselaimella facebookin - mä ikävöin Eepin ja mun huippuvuosia, se nyt oli selvää. Luulin että saisin täytettyä aukon vuokraamalla ja kilpailemalla, olihan Selinan mulle tarjoama puoliveriori kuitenkin upea tapaus ja me tultiin hyvin yhteen. Olin kuitenkin eksynyt useammin ja useammin selailemaan Facebookin hevosryhmiä, kolunnut läpi myynti-ilmoituksia ja huokaillut tuskastuneena kun en löytänyt ’sitä jotain’.

”Oonhan mä jotain katellut, mutta emmä tiedä, ehkä mun pitäis vaan luopua siitä että löytäisin koskaan mitään mikä kolahtais. Ja Monnihan on ihan hemmetin upea." Mun kahvikuppi seisoi mun edessä lasisella pöytälevyllä ja virnistin pienesti - enemmänkin itsekseni kuin juoruseurana istuvalle Selinalle.
”Tiedäthän sä ettei sun tarvitse mielistellä mua? Jos sä satut löytämään itelles hevosen niin tottakai sä sen otat etkä mieti mua tai Monnia. Ja eihän sitä koskaan tiedä missä tilanteessa se sun uus eläin olis, voishan olla että sulle ois järkevää pitää Monni siinä sivussa treenikaverina”, Selina nosti pienesti tummia kulmiaan ja otti hörpyn omasta juomastaan.
”No en mä mitään varsaa ole ostamassa, herranjumala”, naurahdin, rentouduin istuma-asennossani ja hymähdin jo pelkälle ajatukselle siitä, että ostaisin jonkun nuoren. Olihan Eepi tietenkin ollut vielä kokematon ja todella nuori, kun se tuli meille, mutta vaikken uuden hevosen kriteerejä ollutkaan niin pitkälle pohtinut, tiesin kyllä etten tahtonut muutaman vuoden ikäistä eläintä.

”Tää nyt on tää perinteinen tutun kissan koiran kaima -stoori, mutta Meeri näytti mulle yhdestä wappiryhmästä kuvan minkä joku sen kavereista oli bongannut. Myynti-ilmosta siis, siinä oli sellainen punainen ratsuponitamma, liikkeitä ja sukua kehuttiin kovasti, kuulema suorittajatyyppiä, isä on puhdas trakehner ja emä ehkä nyffi? Ajattelin vain, että mä voin udella josko jollain olis sen ilmotuksen alkuperää tallella. Eihän se mitään maksa jos katsoo vielä yhden ilmon, vai?” Selinan suu kävi kuin papupata, ja viimeiset sanansa sanottuaan nainen hävisi tallin käytävälle. Mä huokaisin päätäni hieman pyöritellen - kyllä tuo nainen vaan osasi, jos kuka.

Tarina eteni kuten yleensäkin tällaiset: mä halusin nähdä ilmoituksen, pienessä mielessäni kuvittelin ettei mikään tulisi kolahtamaan mutta sitten rakastuinkin tulisesti nuoren ponitamman olemukseen ja päädyin soittamaan kasvattajalle. Viikko siitä mä matkustin trailerin kanssa Pudasjärvelle, seisomaan keskelle mukavan lämmitettyä maneesia samalla kun minä ja mun mukanani raahautuneet mamma sekä Selina seurattiin tarkasti ympyrällä kulkevan punaisen ponin menoa. Se näytti, no, ponilta. Se oli ponin kokoinen ja sen askeleet näyttivät ponimaisen pieniltä. Sen harja oli leikattu aikoja sitten ratsumalliin ja siitä huomasi, että se oli jo ehtinyt talven aikana kasvaa. Sillä oli takajaloissa sukat ja klippaamaton talvikarva, ja olin ihan varma että eläin tulisi vielä hikoilemaan näytön aikana. Se ei muistuttanut ollenkaan hevosta, jota olin ihastellut mun ja Eepin kisaratavideossa, ja ehkä se ratkaisi asian. Mä en tulisi koskaan löytämään itselleni toista Eepiä tai edes puoliveristä korvaavaa hevosta, mutta pieni punainen sai mut tajuamaan, että ehkä mun pitäisi hommata itselleni jotain täysin uutta - jotain, mitä ei voisi kuuna päivänä verrata Eepiin.

Ja niin mä koeratsastin Deen, kirjoitin paperit ja skoolasin viikonloppuna sille, että musta tuli PONINomistaja.

But it's the things I shouldn't see that always catch my eye

Doricemay muotoutuu mun suussa Rimpulaksi ja Riisiksi, vaikka tamman virallinen kutsumanimi onkin hyvin hyvin persoonallinen Dee. Mutta mä en mahda sille mitään. Rimpula sopii hyvin punaiselle ja Riisi istuu suuhun, joten niillä me usein mennään. Jos hevosessa ei ole muuta vikaa niin ainakin sitten lempinimet.

Dee on nimittäin, kaikkien yllätykseksi, aika mallikelpoinen eläin. Kun ei unohda faktaa, että se on tamma ja vaihtaa mielipidettään kuusi kertaa päivässä, eli siis rutkasti enemmän kuin mä mun sukkiani. Riisi rakastaa ruokaa ja sen saa toimimaan herkkupalkalla niin traileriin kuin venytyksiinkin ja jos sitä kiukuttaa niin reitti ponin lepyttämiseen on porkkanat ja omenat. Toisaalta Dee kyllä myös pitää huolen siitä, ettei kukaan lähesty sitä ruoka-aikana - se näyttää vihaisen naamansa, jos tarhakaveri yrittää sen melasseille, ja jos sillä on syöminen kesken esimerkiksi kentän laidalla, se loukkaantuu syvästi. Me ollaan harjoiteltu paljon sitä että mä olen itseasiassa tässä suhteessa se johtaja ja mun kuuluisi päästä sen karsinaan myös silloin, kun se nauttii päiväheinistään, aina se ei vain vielä toimi niin hyvin kuin sen on suunniteltu. Sen vuoksi esimerkiksi hoitaessa Dee on kätevä sitoa kiinni, ihan vain siltäkin varalta että se ajattelee, että sä tulet riistämään siltä ruuat ja päättää kääntää takamuksensa sua kohti. Eihän se mitään enää siinä vaiheessa tee, kun se tajuaa, että sitä halutaan vain harjata, mutta alku on aina yhtä tuskastelua - uusien ihmisten kanssa myös loppu ja kaikki siltä väliltä Riisin ollessa enemmänkin yhden ihmisen hevonen (poni). Sillä menee aikaa tottua uusiin asioihin ja varsinkin ihmisiin, mutta ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että jos punaisen antaa liiaksi hyppiä silmille vain koska se vaikuttaa siltä että se ei vielä tiedä mitä mieltä se on susta, menee kahta pidempään että teille syntyy minkäänlaista suhdetta. Dee on vähän monimutkainen siinä suhteessa, sillä sen kanssa tulee olla tosi selkeä ja se kaipaa jopa hieman sellaista pomottelua, mutta silti sen herkkään sieluun tulee lommoja helpommin kuin kolmevuotiaan polviin.

Hoitaminen on kaikinpuolin aika helppo homma tamman kanssa: se ei sinäänsä pure, potki tai nouse pystyyn jokaisesta kosketuksesta, vaan antaa hoitajan käydä itsensä läpi erilaisilla harjoilla. Ainoastaan jalkojen kanssa Riisiä saa aina silloin tällöin komentaa, jotta se malttaa pitää ne maassa esimerkiksi suojien laiton ajan, mutta siinäkään ei ole kyse siitä että se nostelisi koipiaan satuttaakseen - se ei vain nuorena hevosena vielä jaksa kauheasti pysyä paikallaan ja pitää juuri sitä hoitamaasi jalkaa alhaalla. Varustamisen kanssa ei ole ongelmia ja Dee ottaa kiltisti ylleen niin suitset, satulan kuin loimetkin - kiima-aikoina satula- ja loimien mahavöiden kanssa saattaa tulla pientä sanomista, kuten takasen nostelua ja luimimista, mutta ikinä tamma ei hoitajaansa satuta.

Dee tulee koulupainotteisesta suvusta, ja ehkä sieltä se onkin perinyt jonkinmoiset askeleensa: se vääntyy vähän kaikkeen ja vaikkei sen herkkä mieli jaksakkaan aina panostaa kouluratojen vääntöön ja saman tehtävän toistoon tuhansia kertoja putkeen, sillä on mukavan tasainen ravi ja näyttävä laukka ponikokoiseksi eläimeksi. Mutta kuten sanottu, se on hyvin nopea turhautumaan ja kyllästymään ja kun on tehty samaa tehtävää useaan otteeseen, se alkaa hyvin helposti lipsumaan muodosta ja etsimään helpointa reittiä suorittaa. Se tarvitsee ratsastajan, jonka huomio kiinnittyy ainoastaan häneen itseensä, jotta sen kanssa saa edistystä aikaan ja Riisin pään pidettyä tehtävään keskittymisessä.